Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast
Jakso: Romanikulttuuri – Allan ja Tamara Lindeman
Tuottaja: Porin kaupunginkirjasto

[vauhdikasta musiikkia, vaimenee taustalle]

Jarkko Kivi: Tervetuloa seuraamaan Porin kaupunginkirjaston Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcastia. Podcastissa haastatellaan Satakunnan alueella toimivia tai Satakunnan seudulta kotoisin olevia vaikuttajia yhteiskunnan eri osa-alueilta. Tänään tutustumme romanikulttuuriin, kun vieraanamme ovat Tamara ja Allan Lindeman Länsi-Suomen Romanit ry:stä. Podcastin juontavat Arja Palonen ja Jarkko Kivi. Tervetuloa seuraan.

[musiikki vaimenee]

Jarkko: Allan Lindeman on Länsi-Suomen Romanit ry:n perustaja ja toiminnanjohtaja. Tamara Lindeman on Länsi-Suomen Romanit ry:n toinen perustaja ja toimii yhdistyksen projektityöntekijänä. Tamara Lindeman on koulutukseltaan muun muassa romanikulttuurin ohjaaja. Länsi-Suomen Romanit kertoo verkkosivuillaan toiminnastaan näin: ”Länsi-Suomen Romanit ry on 2017 perustettu yhdistys, jonka toiminta-alueena on Länsi-Suomi. Yhdistys on Suomen Romanifoorumin jäsen ja toimii sillanrakentajana romanien ja pääväestön välillä. Toimintaan kuuluu romanikulttuurin esitteleminen sekä tiedon että taiteen keinoin. Yhdistyksen päätavoitteena on romanikielen ja -kulttuurin tukeminen sekä lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen. Tärkeällä sijalla on myös romaniväestön yhteiskuntaan integroituminen sekä romanien osallistaminen julkiseen elämään. Yhdistys tukee myös romanien kristillisiä ja hengellisiä arvoja sekä sosiaalisia taitoja. Yhdistys järjestää leiri-, liikunta-, kulttuuri- ja käsityöharrastustoimintaa sekä virkistystapahtumia, konsertteja ja koulutuksia. Yhteistyökumppaneina toimivat yhteiskunnalliset tahot sekä useita kirkon ja kulttuurialan toimijoita”. Tervetuloa Tamara ja Allan.

Tamara: Kiitos.

Allan: Kiitos.

Arja Palonen: Me puhutaan tänään romaneista ja pääväestöstä. Onko ne sellaiset korrektit termit nykypäivänä?

Allan: Kyllä.

Arja: Ja tietysti meitä kiinnostaa näin alkuun, että minkälainen suhde teillä on kirjastoon?

Tamara: No näin rehellisesti sanottuna, niin ei hirveästi tule kirjastossa käytyä. Ennen joskus lapsena aika paljonkin kävin, mutta nykyään ei tietysti aina tule... Mulla on tuommoinen 7-vuotias poika, niin hänen kanssa tietysti joskus käydään katselemassa vähän kirjoja. Mutta harvemmin. Sanon ihan rehellisesti [pieni naurahdus].

Allan: Mä ajattelen toisaalta sitten taas, kun on ollut elävänä kirjana muutaman kerran, että kyllä se nyt...

Tamara: Joo, sitä ollaan kyllä.

Arja: No sehän on todellista kirjaston toimintaa.

Allan: No joo. Että muutaman kerran oltu mukana semmoisessa. Ja kyllä me jonkun verran yhdistyksenäkin ollaan kirjoja lainattu.

Arja: Ja elävänä kirjana, suahan on saanut täällä lainata ja keskustella. Sä olet ollut romanikulttuurin edustaja, eikö niin?

Allan: Kyllä.

Tamara: Kyllä.

Allan: Täällä ja Raumalla.

Tamara: Raumalla oltiin, joo.

Arja: No sitten tämä romanikulttuuri, mitä meidän pääväestön olisi hyvä tietää romanikulttuurista?

Allan: No tuo on vähän, vastaako tuohon lyhkäisesti vai pitkästi. Mutta en mä tiedä, ehkä semmoinen asia, että voi aika rohkeasti kysyä ja lähestyä. Että me romanit ollaan aika avoimia ja ihan mielellään kerrotaan meidän kulttuurista.

Tamara: Joo, ehkä se ennen vanhaan on ollut sellainen salattu kulttuuri, että siitä ei ole hirveästi puhuttu. Mutta nykyään on asiat muuttunut parempaan suuntaan. Ja nykyään monet romanit haluaa vastata, jos joku tulee esimerkiksi kysymään jotain, että miksi te pidätte tuommoista vaatetusta tai minkälainen kulttuuri teillä on. Niin kyllä mielellään sitten siitä keskustellaan.

Arja: Te osaatte vastata, kunhan me osaisimme kysyä.

Allan: Niin, se on vähän vaikea sitten taas tästä näkökulmasta, kun olet kasvanut johonkin tiettyyn kulttuuriin, niin sitten mitä itse pitää itsestäänselvyytenä ja toinen ei taas ymmärrä sitä ollenkaan, niin vaikea kertoa sitä, mitä toinen ei tiedä.

Arja: Ja sen verran sosiaalista mediaa olen seurannut, että siellä hyvin myös nuoret romanit tuovat esille sitä kulttuuria. Ja juuri vastaa näihin kysymyksiin, mitä yleensä me pääväestössä ajatellaan, mutta ei kehdata kysyä. Tietysti siellä on, esimerkiksi TikTokissa on sitten aina vaara, että sehän menee helposti semmoiseen epäasiallisuuteen. Mutta se on hieno silti seurata, että siellä tuodaan ihan avoimesti.

Tamara: Joo, nykypäivänä se on aika lailla yleistynyt, että nuoret haluaa keskustella. Ja just tuolla mediassakin sitä paljon ottavat puheenaiheeksi.

Arja: Te olette kertonut, että teidän elämä täällä Porissa sujuu valtaväestön kanssa hyvin, mutta jotain haasteitakin on ollut. Nykyään ollaan paljon tarkempia siitä, että mitä sanoja saa käyttää ja millä lailla puhutellaan. Mutta törmäättekö te edelleen arjessa halventaviin ilmaisuihin tai nimittelyyn tai sellaisiin ehkä klassisiin tilanteisiin, että vartija kävelee kaupassa perässä?

Tamara: No kyllähän niihin silloin tällöin tietysti. Mutta ei ehkä täällä Porissa. Meillä on aika paljon tuttuja täällä ja meidät sillä tavalla tunnetaan täällä. Että muutamia vuosia sitten, niin ehkä semmoisessa yhdessä kaupassa kun oltiin, niin siellä lähti vartija seuraamaan meitä. Ja sitten saatiin hänen kanssa vähän keskustella tästä asiasta. Mutta ei sen jälkeen oikeastaan ole. Tuleeko sulla mieleen?

Allan: No joo, ei täällä Porin alueella ehkä. Just sen takia varmaan, että ollaan oltu jonkun verran esillä ja sillein aika tuttuja varmaan. Mutta... No, ei tarvitse nyt pidemmälle mennä, alkukesästä käytiin tuolla Kotkassa ja pysähdyttiin Kouvolassa, niin mähän tein rikosilmoituksen siitä, että mentiin kauppaan, niin vartija tuli ja hengitti niskaan siellä. Kävin asiallisen keskustelun siitä ja sanoin, että tämä asia ei jää tähän. Että tämä on todella epäasiallista käytöstä teiltä, tämmöinen ennakkoluulo ja asetelma. Mutta vartija sanoi, että hän on vaan saanut tällaisen määräyksen. Mä yritin vaan selittää, että no kai sä ymmärrät, että tuommoisen määräyksen totteleminen, niin sähän syyllistyt itsekin siinä syrjintään sitten.

Arja: Onko teillä sellainen kokemus, että jos tekee rikosilmoituksen, niin ne käsitellään myös? Vai jääkö ne sitten jonnekin?

Allan: No osa varmaan jää jonnekin, mutta osa käsitellään kyllä.

Arja: Ja tietysti mitä enemmän niitä tulee, niin sitä paremmin niihin sitten puututaan.

Allan: Joo, sen takia just mä aina kehotan monia, meillekin tulee aika paljon yhteydenottoja tämmöisistä. Mutta karkeasti ottaen, niin varmaan, no yli puolet ei halua viedä sitä eteenpäin. Että ihan muutama on sitten valmis viemään sitä ihan oikeusasteelle. Mutta tulee vaan tämmöisiä yhteydenottoja. Monesti saadaan kyllä soviteltuakin niitä. Ja ehkä mä pidän sitä vähän parempana ratkaisuna kuin jotain oikeudenkäyntiä, että sitten pääsee sen tahon kanssa puhumaan asiat halki, poikki ja pinoon. Ja lopputulos on molempien kannalta yleensä paljon parempi.

Tamara: Niin ja yleensä on sillein, että ei romanit itse jaksa lähteä viemään sitä eteenpäin, kun ne on niin tottunut siihen. Kyllä mä tiedän sen itsestänikin, että tuolta Oulusta kun mä olen kotoisin ja sitten siskon kanssa joskus, jos siellä lähtee joku vartija seuraamaan, tai on monestikin tapahtunut niin, niin sitten mun sisko aina sanoo, että anna olla. Ei välitetä. Mutta sitten nykypäivänä mä kyllä takerrun siihen asiaan, että en jätä sitä asiaa sitten siihen.

Arja: Miten sä koet, onko Oulun ja Porin kulttuureissa eroa?

Tamara: Kyllä siinä jonkun verran aina niitä paikkakunnan eroja tulee siinä kulttuurissakin. Että erilaisia tapoja ja erilaisia ihmisiä [pieni naurahdus].

Arja: Niin, kyllä. Tällain voisi ajatella stereotyyppisesti, että pienemmällä paikkakunnalla ehkä romanien olisi hankalampaa olla vai onko toisinpäin?

Tamara: Mitä tarkoitat hankalammalla?

Arja: Sitä, että tuleeko ehkä semmoista nimittelyä tai hankalia tilanteita enemmän, jos on pieni paikkakunta kuin iso.

Tamara: No Porihan on pienempi Oulua, mutta mä uskon, että täällä on aika paljon tätä romanityötä tehty.

Allan: Niin ja sehän riippuu hyvin pitkälti siitä, että miten ne romanit on siellä paikkakunnalla elänyt. Mä tiedän paljon semmoisia paikkoja, missä romanit on asunut hyvin ja heillä on hyvä luottamus siellä omalla paikkakunnallaan. Ja kaikki asiat toimii hienosti ja he on arvostettuja siellä. He on elämällään näyttänyt sen, että he on kaiken luottamuksen ja arvostuksen ansainneet. Että hyvin pitkältihän se riippuu siitä elämäntavastakin, millä tavalla ne romanit siellä paikkakunnalla elää.

Arja: Te olette itse tosi paljon esillä. Te olette perustanut yhdistyksen ja mukana luottamustoimissa. Ja raivannut tosi vahvasti tietä romanikulttuurille. Minkälainen se teidän tie tähän on ollut?

Tamara: Me perustettiin tämä yhdistys 2017. Ja idea oikeasti lähti siitä, kun mä asuin Oulussa ja siellä oli tällainen Pohjois-Suomen Romanit ry, missä mä olin sitten mukana. Ja sitten muutin tänne ja Allanin kanssa sitten puhuttiin tästä asiasta, että olisi kiva tännekin järjestää joku yhdistys. Ja mä ensin pidin sitä vähän mahdottomana ideana ja mietin sitä kovasti. Mutta sitten laitettiin se asia vireille ja 2019 me saatiin sitten sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama hanke. Ja me ollaan siinä sitten työntekijöinä. Ja tie ollut aika pitkä ja kivinen [naurahduksia]. Ja välillä on ollut vaikeaa ja välillä on ovet avautunut ihmeellisesti. Ja ei voi kuin oikeastaan Jumalaa kiittää kaikesta. Että mä tiedän sen hyvin vahvasti, että Jumala on ollut tässä kaikessa meidän mukana.

Allan: Joo. Ja kyllähän tuo varmaan kristillisyys näkyy meidän työssä. Että kristilliseltä arvopohjalta paljon tehdään tätä työtä, niin tottahan se heijastuu. Ja paljon seurakuntien kanssa tehdään yhteistyötä. Mutta tavallaan tuo just idea, että mistä se lähti. Niin mä olen itse täältä Porista kotoisin. Ja muistan, kun semmoisena teini-ikäisenä heiluin tuolla kaupungilla ja oma isä oli vankilassa eikä ollut semmoista oikein kiinnekohtaa missään ja aina tuli vähän hölmöiltyä. Tavallaan ettei kenenkään nuoren tarvitsisi nyt tänä päivänä täällä Porissa, tai missään missä me pystytään vaikuttaan, niin kokea semmoista. Vaan että olisi turvallisia aikuisia, jotka pystyy ohjaan ja neuvoon oikealle tielle ja oikeisiin asioihin. Ja terveisiin harrastuksiin ja terveeseen tekemiseen. Niin mulla on semmoinen näkemys ollut tästä asiasta alusta asti, että me voitaisiin olla semmoisia turvallisia aikuisia täällä, jotka ohjaa lapsia ja nuoria oikeaan suuntaan.

Jarkko: Puhuit siitä, että asiat on paljon muuttunut siitä, mitä ne on ollut. Mutta minkälaista se teidän arki on sitten taas ollut esimerkiksi nuorena? Mitkä on semmoisia asioita, mitkä on jäänyt siitä mieleen? Tai mimmoisia tunnelmia, ajatuksia?

Allan: Kyllä omassa nuoruudessa muistan kouluissa, niin tosi paljonhan sitä joutui sitten, oli paljon haukkumista ja semmoista, ja sitten joutui monesti puolustaan aina itseään. Ja onneksi mulla on isoveli Roope sitten, joka tuli aina auttaan mua, jos tilanteet meni niin pahaksi. Mutta kyllä siihen aikaan mä muistan, paljon oli, että opettajienkin asenne ja suhtautuminen oli aika nihkeetä. Mutta tokihan mä olin itse tosi villikin [pieni naurahdus], että myös se on varmaan vaikuttanut.

Tamara: Joo, kyllä mäkin muistan sen, että se lapsuus oli aika semmoista kiusaamista kouluajoilta. Ja paljon kiusattiin ja välillä oli tosi vaikea mennä kouluun. Tietysti ne kotiolotkin oli vähän sellaiset, että ei siellä hirveästi kannustettu sitä koulunkäyntiä. Mutta onneksi mä olin itse semmoinen päättäväinen, että mä haluan mennä kouluun ja en halua olla pois koulusta.

Jarkko: Mikä siihen on mahtanut vaikuttaa, että koet ettei ole tavallaan panostettu siihen tai haluttu panostaa?

Tamara: No ehkä se heidän kouluttautuminen.

Allan: Niin. Ja sitten monesti mä olen, kun ollaan noita koulutusjuttuja pidetty, niin mä olen kuvannut asian, että jos se käännetään tavallaan toisinpäin. Että olisi koulu, jossa kaikki 300 oppilasta, ne on romanitaustaisia ja opettajat on romanitaustaisia. Sitten siellä yksi suomalainen pellavapää menee niitten joukossa ja aina sillä on silmä mustana, veri vuotaa nenästä. Ja sitten vanhemmat tulee koululle, että hei tätä lasta kiusataan ja puuttukaa, niin sitten ”no, lapset on lapsia ja tämmöistähän tämä nuorten keskuudessa on”. Tavallaan ettei oteta sitä, niin kuinka moni vanhin sanoo silti, että no mene vaan sinne kouluun, kun koulu on pakollinen ja se on hyväksi sulle. Vai tuleeko siinä vähän sitten semmoista, että halutaan suojella siitä.

Tamara: Niin ja varmaan se johtuu siitäkin sitten, että kun he ei ole käyneet sitä koulua ja heidän vanhemmat ei ole käynyt koulua. Että he ei ole tavallaan saaneet sitä kotoa omilta vanhemmilta. Koska vastahan, eihän se ole ollut mahdollista romaneille käydä siihen aikaan koulua, koska ne on vasta saaneet joskus -70 vuonna...

Allan: 70-luvulla rupesi saamaan vasta vuokra-asuntoja.

Tamara: Niin ei ne ole voineet oikein käydä sitä koulua. Että ehkä se voi johtua siitäkin.

Arja: Ja se koulunkäynti tosiaan ei ole tuttua...

Tamara: Ei.

Arja: ...ihan konkreettisesti, mikä voi olla meille aika hankala ymmärtää. Sä Tamara tuossa viittasitkin jo sun uskonelämästä ja sä olet kertonut uskoon tulemisesta ihan YouTubessa. Sä kerroit, että sun vanhemmat ei olleet uskonnollisia. Laajemmin ajateltuna, minkälainen romanien ja uskonnollisuuden suhde on?

Tamara: Joo. Mun vanhemmat ei ollut uskossa. Siis mähän tulin joskus 14-vuotiaana sitten uskoon. Taas muussa perhekunnassa esimerkiksi mummot ja kaikki tädit ja kaikki sukulaiset, monet sukulaiset, oli uskossa ja kävivät tiiviisti seurakunnassa, helluntaiseurakunnassa. Ja heidän mukanaan mä sain sitten mennä aina sinne seurakuntaan. Mutta vanhemmat ei tosissaan oikeasti ymmärtäneet uskonasioista yhtään mitään. Ja sitten mä kävin erilaisissa ryhmissä, olin sitten laulamassa ja semmoisissa kuoroissa, niin ei ne oikein ymmärtäneet sitäkään, että miksi mä menin sinne. Ja mä halusin, tai siis se seurakunta oli mulle erittäin tärkeä paikka. Siis mikä se kysymys oli? [naurahduksia] Unohdin sen.

Arja: Että romanikulttuuri ja uskonnollisuus liitetään sillain yhteen, niin onko se romaneilla hyvin tärkeä ja iso?

Tamara: Totta kai, on. Sehän on jokaisessa romanikodissa, tiedetään se, mitä se hengellisyys on ja mikä Jumala on. Ja että ei sellaista varmaan romania olekaan, joka ei sitä tiedä. Mitä olet mieltä, Allan? [pieni naurahdus]

Allan: No, asiat muuttuu, kulttuuri muuttuu. Mutta kyllähän se hyvin tärkeä osa on, että romanit ainaskin ennen on tosi vahvasti kunnioittanut kristillisiä arvoja ja tämmöistä hengellisyyttä. Ja sitä kautta se on heijastunut myös siihen käyttäytymiseenkin, että ollaan aina autettu, jos joku heikompiosainen on pulassa tai jotakin, niin kaikki nämähän nousee sieltä kristillisistä arvoista. Mutta kyllä tänä päivänä tuntuu, että myös tämä on vähenemään päin. Ja siksi me tehdään tätä työtä, että saataisiin näitä hyviä vanhoja arvoja nostettua esille ja pidettyä pinnalla, että tämä uusi sukupolvi myös oppisi nämä asiat.

Arja: Että se uskonnollisuuden vähentyminen näkyy romanikulttuurissa ihan niin kuin muussakin kulttuurissa?

Allan: Joo, kyllä.

Tamara: Kyllä.

Allan: Valitettavasti.

Arja: No sitten tämmöinen hyvin helppo ja pieni kysymys [pieni naurahdus]. Miten romanikulttuuri Suomessa voi nyt? Teillä on varmaan jonkunlainen käsitys myös valtakunnalliseen toimintaan. Ja myös siihen romanien elämään Suomessa.

Allan: No, mitähän tuohon lyhyesti ja ytimekkäästi vastaisi. Tosi haastavaa aikaa eletään. Tosi vahva päihdeongelma, huumeet tullut nuorten elämään yhä nuorempina. Ja sitten tämä sosiaalisen median käyttö, nämä somealustat, niin nuorisolta on karannut mopo käsistä ihan totaalisesti. Ja aikuisina ja järjestönä ollaan tosi paljon mietitty, että mistä tämä johtuu ja miten tähän voitaisiin puuttua, mutta haastava kysymys on. Ja kovassa murroksessa elää myös romanikulttuuri tänä päivänä.

Tamara: Niin ja ihan sitten valtakunnallisesti, että Romanifoorumissa järjestöpäivillä oltiin nyt vasta, ja sielläkin keskusteltiin näistä asioista todella vakavasti. Ja kaikki vanhemmat ihmiset on tosi huolissaan.

Arja: Että ihan niitä samoja haasteita, mitä...

Tamara: Kyllä.

Arja: ...on. Jatketaan sitten isoilla kysymyksillä, kun me haasteet tiedetään ja niitä on. Niin minkälainen se teille olisi sitten se unelma-Suomi?

Allan: [pieni naurahdus] No unelma-Suomi on se, että 2030, niin meidän ei tarvitsisi tätä työtä tehdä. Että mä olisin työttömänä tältä saralta. Mun tavoite on koko ajan tehdä itseni työttömäksi. Että romaneita ei syrjitä enää suomalaisessa yhteiskunnassa ja meidän mahdollisuudet ja asema suomalaisessa yhteiskunnassa on täysin sama kuin kaikilla muilla suomalaisilla. Lyhyesti vastattu.

Arja: Tuo on hyvä tavoite, tehdä itsensä työttömäksi [pieni naurahdus].

Tamara: Kyllä.

Arja: Ja toivotaan, että siihen on mahdollisuus.

Jarkko: Tai ehkä tässä tapauksessa ajatellen sitten kuitenkin tarpeettomaksi, työtähän varmasti löytyy kaikenlaista.

Allan: No joo.

Jarkko: Ja sitä riittää. Mutta tokihan se nyt on hyvä tavoite, että romaniväestö pääsisi sitten yhdenvertaiseen asemaan. Mutta mitkä ne sitten on ne suurimmat kipukohdat, mitkä tänä päivänä on siinä, että mikä estää sitä? Onko siellä jotain tiettyjä asioita, mitkä jatkuvasti esimerkiksi nostaa päätään, mitkä muodostuu ihmisille sitten ongelmaksi?

Tamara: No varmaan se lasten kasvatus, että se on nykypäivänä aika...

Allan: No se liittyy justiin tähän ongelmaan, että monet vanhemmat on aika voimattomia omien lapsiensa kanssa. Että ihan semmoinenkin ilmiö, että lapset uhkaa omia vanhempiaan lastensuojelulla, että mä teen ilmoituksen. Ja paljon tekeekin perättömiä ilmoituksia. Ja sitten, kun lastensuojelu reagoi niihin, niin sitten vanhemmat ei uskalla enää komentaa lapsiaan. Ja sitten tulee tämmöinen tilanne, että vanhemmat ei uskalla rajoittaa lapsiansa. Ja kyllä varmaan se, lähtökohtaisesti se on varmaan sitten se vanhempien kunnioitus. Se ei ole enää ehkä meidänkään kulttuurissa siinä asemassa, missä se esimerkiksi meidän nuoruudessa vielä on ollut. Eli jos meille aikuiset ihmiset on jossakin jotakin sanonut, niin ei siitä ole voitu tavallaan mennä yli. Mä muistan, mekin nuorina poikina oltiin kovia sähläämään jossakin ja aikuisempi romani tuli, että nyt pojat kotia ja varmisti, että päästään pois. Jos oltiin vieraalla paikkakunnalla, niin tavallaan otettiin huostaan ja sitten yhteys tänne, että pojat on täällä, että mikä tämä tilanne. Ja tavallaan oli semmoista ennen vanhaan vielä, että se yhteisöllisyys oli vielä semmoista.

Tamara: Niin, että jokainen vähän huolehti...

Allan: Niin.

Tamara: ...vaikkei kuulunutkaan siihen samaan perheeseen.

Allan: Niin ja uskalsi komentaa, jos näki, että tehdään jotakin, mikä ei ole oikein. Mutta ehkä tänä päivänä, niin...

Tamara: Tänä päivänä ei kukaan uskalla sanoa kenenkään lapsille yhtään mitään. Että se on vähän...

Allan: Niin ja ne lapset voi tulla silmille, mikä on ihan käsittämätöntä.

Jarkko: No tuohan on tavallaan ilmiö, mikä näkyy myös ihan pääväestön elämässä. Että se on varmasti siinä mielessä, ei nyt ehkä välttämättä sen lastensuojelun näkökulmasta, mutta kyllähän se tavallaan on se lastenkasvatus monella tapaa muuttunut. Että ehkä nyt suurin, miten näkisin yhteiskunnallisen muutoksen, mitä on tässä omassa lähipiirissä nyt ylipäänsä havainnut, niin on se, että lapsia kyllä kannustetaan, heitä ei kasvateta pelossa. Mutta siinä on se, että myös monet nuoret selvästi kyllä sitten hyväksikäyttää sitä, kun tulevat tietoiseksi tästä omasta vapaudestaan. Että on siinä monenlaisia haasteita ihan koko yhteiskunnallisestikin.

Allan: On tietenkin. Ja kyllä mä ajattelisin sillein, että lapset tarvitsee rajoja. Että rakkaushan on myös rajoja. Ja miettii omaa lapsuutta, niin me paljon käytiin pelaamassa, leikkimässä, kaikkia. Niin ei meillä ollut tietoa siitä, että kylmä sota, että kuinka lähellä oli ydinsota tai muuta. Ei me tiedetty semmoisia. Mutta nyt esimerkiksi Aleksi 7 vee, niin sillä on koko ajan puhelin tossa, koko ajan tulee feediä, Ukrainan sota, ilmastokriisi, korona. Niin vääjäämättähän nämä vaikuttaa siihen lapsen turvallisuudentunteeseen ja siihen miten ne kokee elämää tässä nykypäivän yhteiskunnassa.

Arja: Te olette puhuneetkin, että tämän Länsi-Suomen Romanit ry:n yksi päätavoitteista on lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen. Mitä siihen kuuluu? Mitä te olette pystynyt yhdistyksen voimin ja hankkeella tekemään?

Allan: No ehkä yksi varmaan konkreettisimpia on tuommoinen kielipesätoiminta, mitä tehdään tuossa Kaarisillan koulussa. Siellä on hyvä rehtori, Johanna Siitari, ja hänen kanssaan paljon tehdään yhteistyötä. Ja siellä oli aika levoton tilanne pari vuotta sitten. Rehtori otti meihin yhteyttä, että siellä on, oliko kymmenkunta romaninuorta siellä koulussa. Ja oli vähän jengiytynyt siellä ja käyttäytyi tosi epäasiallisesti. Ja se oli vähän semmoista levotonta se meininki. Ja mentiin, pidettiin palaveri sinne ja muutama kuukausi, puoli vuotta, niin saatiin se tilanne rahoitettua. Ja lasten käytös parani ja koulunkäynti parani sillä. Kerran viikossa käydään siellä pari tuntia, käydään romanikielen alkeita vähän. Ja meillä on siinä alussa semmoista vähän dialogirinkiä, vaihdellaan kuulumisia ja puhutaan semmoisista asioista, mitkä sitten rakentaa niitten lasten koulunkäyntiä ja sitä käytöstä siellä.

Arja: Eli se, kun puhuitte, että haluatte olla aikuisia niille lapsille, niin tuossa toiminnassa se on juuri sitä.

Allan: Joo. Ja kerrotaan sitä, että mitä se romanikulttuuri on. Ettei se ole sitä, että käyttäydytään huonosti, vaan sitä, että kunnioitetaan opettajan auktoriteettia, jota tulee kunnioittaa, olla kohtelias. Ne on semmoisia arvoja, mitä meidän kulttuurissa todellisuudessa on. Mutta siinä on justiin se, kun ne seuraa jotain somekanavia ja näkee jotain lieveilmiöitä siellä. Ja sitten ne luulee, että no tämä on nyt sitä. Ja sitten jos ei kukaan korjaa ja kerro siitä, että hei, ettei toi ole oikein, se ei oikeasti kuulu meidän kulttuuriin.

Tamara: Niin ja sitten sellaisia yksittäisiäkin puheluita voi tulla jostain koulusta, että joku yksittäinen lapsi tarvitsee vähän tukea jossakin. Niin sitten me mennään paikalle ja ollaan niin kauan aikaa siinä sitten, kun he tarvitsee.

Arja: Sanoit romanikielestä. Mikä tilanne Suomessa romanikielen kanssa on?

Allan: No nyt ollaan tehty muutamia tämmöisiä elvytysohjelmia. Että jos nämä nyt ei ota tuulta alleen, niin kymmenen, parikymmentä vuotta, niin tuskin kukaan puhuu enää. Että niin huolestuttava tilanne on.

Tamara: Kyllähän se aika kuoleva kieli on, että ei sitä hirveästi enää perheissä puhuta. Yksittäisiä sanoja saatetaan sanoa silloin tällöin.

Allan: Niin, me ollaan ehkä sitä ikäluokkaa vielä, että me ymmärretään aika paljon, että ollaan kuultu sitä niin paljon.

Tamara: Niin, omilta vanhemmilta.

Allan: Niin. Mutta mäkin ymmärrän tosi paljon, jonkun verran pystyn puhumaan. Mutta esimerkiksi meidän poika, niin ei se meidän päivittäisessä kotielämässä kuule sitä, niin miten se voisi sitä oppiakaan.

Tamara: Joo, ei. Kyllä se pienenä osasi laskea kymmeneen [pieniä naurahduksia] romanikielellä, mutta nyt se on jotenkin unohtunut. Nyt se osaa englanniksi laskea kolmeensataan [naurahtaa].

Allan: Niin ja varmaan tuhanteen kohta [naurahtaa].

Arja: Eli romanikieltä äidinkielenään puhuvia on hyvin vähän?

Allan: Hyvin vähän, joo.

Tamara: Hyvin vähän. Ei oikeastaan, mä en oikeastaan tunne yhtään perhettä semmoista, että kenellä olisi se äidinkieli.

Allan: Niin, on ehkä muutamia varmaan sukuja, jotka puhuu tosi paljon vielä. Mutta kyllä se katoamaan päin on.

Arja: Eikä sitä ole kouluissa mahdollisuus ottaa valinnaisaineeksi?

Allan: No sehän...

Tamara: Ei.

Allan: ...mites se siellä YK:n lasten oikeuksissa oli sanottu, mutta ei se oikein toteudu. Tietenkin, kun romanit asuu vähän hajallaan ja ryhmät on pieniä, niin erittäin vaikeaa sitten toteuttaa käytännössä.

Tamara: Niin ja eikä niitä opettajia ole, kuka niitä opettaa.

Allan: Opettajia on sitten ihan kourallinen vielä.

Tamara: Sehän se ongelma on siinä. Sitten yritetään justiin, monissa paikkakunnilla on justiin tämmöistä kielipesätoimintaa, missä yritetään sitä vähän sitten elvyttää aina.

Allan: Ja tämä tekniikka tietenkin mahdollistaa. Olihan meilläkin tuo Anette Åkerlund tuolta Helsingin yliopistosta sitten Teamsin kautta aina kerran kuukauteen ja sillein. Että ihan semmoista kunnon opetusta sitten.

Arja: Niin ja oppikirjoja varmaan romanikielellä löytyy kuitenkin?

Allan: Joo, löytyy.

Tamara: Löytyy kyllä.

Arja: Puhuttiin tuosta teidän matkasta, mutta sitten täytyy kysyä, että mitä te itse pidätte tärkeimpänä onnistumisena?

Tamara: No kyllä mulla ainakin on aika tärkeä se, että tämän kolmen vuoden hankkeen aikana, mikä meillä oli, tämä Sasta aven – tervetuloa opintielle, niin 20 nuorta sai ammattitutkinnon. Että se on aika iso asia mun mielestä.

Allan: No joo, tietenkin tuo on iso asia, että monet on meidän kautta ja meidän työn avulla päässyt eteenpäin ja saanut ammatin. Ja moni on työllistynyt ja näin. Mutta kyllä mä näen myös tosi tärkeänä sen viranomaisyhteistyön, mitä ollaan tehty. Ja että ollaan pystytty rakentamaan semmoinen, että Länsi-Suomen Romanit ry on luotettava toimija täällä Länsi-Suomessa ja ollaan osaavaa porukkaa ja tehdään työmme hyvin.

Arja: Ja silloin voi vaikuttaa niihin yhteiskunnan rakenteisiin jo...

Tamara: Kyllä.

Arja: ...että se muuttaisi.

Allan: Joo, sehän se vaatii. Että jos romaneiden asemaa ajatellaan suomalaisessa yhteiskunnassa, niin jos ei ne rakenteet muutu, niin ei meidän asemakaan tule koskaan muuttumaan. Ja se on ehkä yksi syy sitten, miksi itse lähdin myös mukaan politiikkaan ja poliittiseen päätöksentekoon.

Arja: Tuosta romaninuorten ammatillisesta koulutuksesta, mikä siinä on haastavinta heille ollut?

Allan: No aika alussa oli jo semmoinen yks nuori, oli autopuolelta jäänyt pois, keskeyttänyt sen takia, kun hän ei ollut saanut harjoittelupaikkaa. Että korjaamoilta oli sanottu, että ei he ota mustalaista harjoitteluun. Niin siinä on yksi aika räikeä esimerkki.

Arja: Ja siinä kyllä varmaan into loppu siihen heti.

Allan: No, voi kuvitella sen...

Tamara: Kyllähän se vähän masentaa.

Allan: ...nuoren tilanteen, että ei siinä kauheasti varmaan enää riitä sitten.

Tamara: Siksi monet nuoret on ottanut meihin itse yhteyttä sitten, jos on tullut joku tämmöinen vastaava tilanne. Niin monet nuoret ottaa meihin itse yhteyttä sitten, että me lähdetään heidän kanssa sitten sinne paikan päälle vähän keskustelemaan.

Arja: Ja se teidän apunne on ihan konkreettista?

Tamara: Kyllä.

Allan: Joo.

Arja: Että te lähdette sinne työpaikalle tai harjoittelupaikalle?

Tamara: Kyllä.

Allan: Niin kuin tässäkin tapauksessa, niin mä koululta sitten kysyin, että no mites tämä meni teidän omasta mielestä. Että teillä on tämmöinen syrjintäsuunnitelma täällä, että mites tämä toimii käytännössä tässä tämä, ettei tehty mitään ilmoitusta siitä. Ja opettaja tokaisi vaan, että no kun se on niin hyvä paikka, kun sinne on aina heiltä vuosikaudet mennyt. Niin mä kysyin, että kuinka hyvä sitten tuommoinen paikka on ensimmäisenä työpaikkana, missä ilmapiiri on näin hyväksyvä. Että sitä voi jokainen miettiä sitten.

Arja: Nyt on puhuttu paljon myös kuntatasolla ja varmaan firmoissakin siitä, että työnhaku olisi nimetöntä. Koetteko, että siitä olisi hyötyä?

Tamara: No en. En oikeastaan.

Allan: Mä ajattelen, että se ehkä lisäisi sitä järkytystä, nimettömänä. Että sä sait jonkun paikan [naurahduksia] ja sitten Tamara pälmähtäisi sinne tossa asussa, niin nehän saisi slaagin siellä työpaikalla.

Tamara: Ei, kyllä mun mielestä heti alkuun vaan se nimi.

Allan: Niin. No tuon Romako-projektin kanssa me ollaan nytten mukana semmoisessa työnantajapoolissa. Eli siinä työnantajat voi ilmoittautua, jotka on halukkaita ottamaan romaniopiskelijoita työharjoitteluun ja töihin. Niin mun mielestä sekin on aika kiva, että jos yritys antaa sen viestin, että heille se ei merkkaa se etninen tausta mitään.

Arja: Varsinkin jos se oikeasti sitten on niin eikä vaan hieno...

Allan: No mä en usko, että joka tohon pooliin lähtee mukaan, niin ei varmaan kyllä läpällä lähde mukaan. Että kyllä se on sitten oikeasti mietitty se. Ja tokihan yrittäjä varmaan ajattelee sen yrityksen imagon ja kaiken kannalta, että miten se vaikuttaa sitten siihen yritystoimintaan, jos vaikka kassahenkilönä on romanitaustainen. No Pirkanmaallahan oli käynyt, että romaninainen oli ollut tämmöinen romaninaisen asu päällä siellä kassalla ja K-Kaupan liivi päällä, niin joku soitti poliisit, että siellä on romaninainen tiskin takana. Ja poliisit [naurahtaa] sitten paikan päälle. Että kyllä sitä voi sattua kaikennäköistä.

Arja: Edelleen voi sattua.

Allan: Edelleen.

Arja: Että sitten tarvittaisiin vielä enemmän niitä romani-ihmisiä kassalle, jotta päästäisiin tästä.

Tamara: Niin, että ihmiset tottuisi siihen.

Arja: Kyllä. Mutta jos ei sitä ensimmäistäkään saa, niin...

Tamara: Sitä.

Allan: Niin, jos ei saa sitä mahdollisuutta näyttää sitä osaamista, niin se on vaikea tilanne.

Jarkko: Joo, muistan (romanipäivän) [epäselvää] tilaisuudessa oli puhetta tästä työasupolitiikasta, niin se tavallaan teidän näkökulma siihen... Tai no itse asiassa tehdäänpäs niin päin, että kysytään ihan kysymyksenä, eli miten te ajattelette, että millä tavalla työasut sun muut, niin millä tavalla pitää pukeutua töihin?

Allan: No vastaanko mää?

Tamara: No vastaa sää.

Allan: No sehän riippuu siitä työstä. Että moni työhän on semmoinen, että sä pystyt tekemään ihan omassa asussa sitä. Ja sitten jos on sellainen työ, esimerkiksi hoitotyö, jos tarvitsee olla hoitaja-asu, niin totta kai siihen pukeudutaan. Ja sitten voi tulla toki semmoinen tilanne, että mä olen yhdeltä ammatiltani lähihoitaja, että jos mä olisin jossakin ja tulisi vanhempi romaniasiakas, niin mähän voin sanoa, että otaks sää hänet, niin vaihdetaan, että mä en voi hänen eteen mennä tässä asussa. Niin eihän se tavallaan sen kummoisempi juttu ole. Että kyllä romanit osaa sen aika hyvin sitten keskenään pelata sillein, että ei se aiheuta suurtakaan hämminkiä.

Arja: Se on ehkä semmoinen, mikä meitä pääväestöä ihmetyttää ehkä eniten.

Allan: Niin. Mutta semmoinen hoitotilannekin, ei se, voi sanoa kollegalle, että otaks sä tän, niin mä hoidan sen sun homman. Niin ei se sen kummoisempi juttu ole. Että ei siitä tarvitse tehdä isoa numeroa tai valtavaa haloota. Että ihan hyvin pystyy työskenteleen periaatteessa alalla kuin alalla. Sitten tietenkin voi olla semmoinen, että jos on joku julkinen työ ja siinä pitäisi olla joku erilainen asu, niin se voisi olla ehkä haastavaa.

Jarkko: No mua jäi hiukan kiinnostamaan tuo, mä olen ehkä tässä asiassa hiukan tietämätön, siis teidän kulttuurissa ilmeisesti on niin, että tavallaan teidän pitää toistenne edessä pukeutua tietyllä tavalla vai?

Allan: Kyllä.

Jarkko: Avaatko vähän, miten tämä toimii?

Tamara: No siis vanhempien ihmisten, jotka on meitä huomattavasti vanhempia, noin 10 vuotta vanhempia, niin me ei tavallaan voida mennä ilman tätä asua heidän eteen. Että sen kunnioituksen takia, kun me kunnioitetaan sitä vanhempaa ihmistä. Mä en tiedä saitko kiinni? [naurahtaa] Et varmaan.

Allan: Häveliäisyyteen liittyviä asioita.

Jarkko: Juu. Mutta ilmeisesti kuitenkin niin, että teillä on semmoinen jonkunnäköinen kulttuurinen sopimus siitä, että pitää olla tietyssä ulkoasussa sitten vanhempien ihmisten läsnä ollessa. Vai onko se perheen sisällä vai?

Allan: Se on tavallaan meillä autopilotti. Ei meidän tarvitse miettiä sitä. Että jos kesäkuumalla mä menen tuolla, mulla on takki pois päältä, mä näen jossakin, niin mä vaan automaattisesti sen laitan.

Tamara: Eli siksi meillä on tällaiset peittävät vaatteet, että käsivarret ei näy, paljaat. Tämä on just sitten...

Allan: Niin, ja se on automaatti. Ei sitä osaa sillein...

Tamara: ...me ei osata sitä ajatella, että...

Allan: ...ajatella just tolta näkökulmalta sitä. Että tämmöinen on nyt just semmoinen [naurahtaa].

Tamara: Niin. Me ollaan kasvettu siihen ja se on osa meitä. Se tulee niin automaattisesti.

Allan: Ja kaikki, koko yhteisö tietää, pelaa tavallaan samoilla säännöillä.

Arja: Meillä on ollut ehkä pääväestössä ennen tuollaisia, mistä on nyt sitten vähän... Esimerkiksi tulee nyt mieleen, että rippikonfirmaatiossa koskaan tytöillä ei ennen ollut semmoiset naruolkaimet, että olkapäät oli peitetty. Mutta siitäkin on vähän, me ollaan liuettu tuommoisista. Teillä pysyy ne.

Tamara: Niin. No kato tämähän asu, eihän tämä asu ole, eihän missään muualla maailmassa romanit pidä tämmöistä asua kuin me Suomen romanit.

Arja: Ei edes muissa Pohjoismaissa?

Tamara: Ei. Heillä on ihan samanlaiset vaatteet kuin teilläkin.

Allan: Niin tai yleensä hekin käyttää kyllä hameita.

Tamara: Jotkut, mutta ei kaikki käytä.

Allan: Usein.

Tamara: Ei kaikki käytä. Ei todellakaan, monet, siellä romanimiehetkin pitää ihan farkkuja.

Allan: Niin no joo.

Tamara: Ja ihan samanlaisia vaatteita.

Arja: Miten Suomessa on säilynyt?

Tamara: No sehän on lähtenyt sieltä suomalaisesta kulttuurista tämä meidän asu. Eihän se liity millään lailla periaatteessa siihen romaniuteen. Kerroppas siitä vähän, sä tiedät paremmin siitä.

Allan: Naisten romaniasusta [naurahduksia].

Tamara: Ja miesten [naurahduksia].

Allan: Niin. No naisilla on ollut, sehän on talonpoikaisvaatetus ollut, että semmoinen mekko ollut ja sitten...

Tamara: Niin, siis sehän on ollut semmoinen, niillähän on ollut semmoiset leveät toppaukset.

Allan: Jossain kohtaa tullut tota samettia ja sitä on sitten rypytetty.

Tamara: Joku on keksinyt, joku romaninainen on keksinyt sitten tämän sametin siihen. Ja sieltä se on sitten lähtenyt. En nyt muista, mikä vuosiluku se oli, kun se oli.

Allan: En muista kanssa.

Arja: Ja ilmeisesti aika samana pysynyt? Siis tietysti muoti muuttuu, mutta idea.

Tamara: No eihän se ollut ensin, sehän ei ole ollut tätä samettia, kun se on ollut ihan tavallista kangasta. Semmoista siihen aikaan, talonpoikaisaikaan, kun suomalaisillakin on ollut. Ja siihen aikaan niillä miehilläkinhän on ollut semmoiset pussivaatteet.

Arja: Pussihousut, kyllä.

Tamara: Pussihousut. Niin sieltä se on lähtenyt. Sitten romanimiehet on, niillä on ollut samanlaiset asut ja nämä romanit on sitten jatkaneet sitä ja [pieni naurahdus]. Sieltä se on sitten kehittynyt tähän samettiin ja näin poispäin. Että se on aika outo juttu, mutta näin se on.

Arja: Ja kunnioitettavaa. Että toihan on jo, pelkää, että se on jo katoavaa kansanperinnettä, jos siitä luovuttaisiin.

Allan: Niin.

Tamara: Niinpä.

Arja: Tai jos uusi polvi ei sitä enää pitäisi.

Tamara: Tuolla kun just sitä kertoo, niin monet on ihan äimänpyöreenä, että onko näin. No että kyllä se on näin.

Arja: Mutta onkohan, no en tiedä voitteko tietää, mutta onko nykynuorilla isompi kynnys käyttää romaniasuja? Vai onko se edelleen itsestäänselvyys?

Tamara: Kyllä se on itsestäänselvyys. Kyllä mä ainakin omalle tyttärelleni silloin, kun se täytti 18, se on nyt 19, niin sanoin, että mieti tarkkaan, että laitatko. Ja mä olisin toivonut, että hän ei laita. Että hänellä olisi semmoinen pitkä tavallinen hame päällä vaan, mutta ei tätä.

Arja: Miksi sä olisit toivonut?

Tamara: No ehkä just sen takia, kun se vaikeuttaa sitä työtä ja työnhakua. Ja ehkä se elämä olisi vähän helpompaa.

Allan: Niin, sun oma kokemus siitä, että mitä tuo asu ihmisissä herättää, se kohtelu mitä saa, niin varmaan sitten haluaisi siltä varjella sitä omaa lasta.

Tamara: Ja oikeasti tosissaan sanoin hänelle, että... Sitten mun siskot oli tosissaan sitä mieltä, että ei missään tapauksessa, että totta kai pitää.

Arja: Ja kai sä syvällä sisimmässä olet ylpeä, että hän pitää sen kulttuuriasun?

Tamara: No joo, totta kai mä ylpeä olen. Mutta ehkä mä ajattelin just siinä siltä kannalta, miltä Allan just sanoi, että mä yritin just sitä varjella sitten, ettei tule niitä ennakkoluuloja hänen elämään niin paljon sitten.

Arja: Ja kun näitä asioita sunkin täytyy pohtia, niin edelleen siis se Allanin toive, että olisit tarpeeton jossain vaiheessa, niin se on, siihen on pitkä matka.

Tamara: Kyllä.

Allan: Näillä näkymin vielä, mutta [pieni naurahdus].

Jarkko: Oletteko vielä ollut mukana tuossa tukiperhetoiminnassa? Jossain haastattelussa ennenpää mainitsitte, että toimitte tukiperheenä nuorille.

Allan: No joo, oltiin. Familarin kautta käytiin semmoinen tukiperhekoulutus ja vuodenpäivätkö meillä kävi sitten...

Tamara: Joo, kolme romanilasta kävi sitten.

Allan: Toiselta paikkakunnalta. Mutta sitten tämä työ ja kaikki tämä tavallaan vei niin ison panostuksen. Ja sitten ei riittänyt enää paukut viikonloppuisin siihen. Mutta katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että paljon tehdään lastensuojelulaitosten kanssa yhteistyötä nyttenkin. Ja laitoksissa olevien romaninuorten kanssa. Että kyllä me sitä työtä tavallaan tehdään, mutta tukiperheenä ei olla nyt toimittu.

Jarkko: Minkälaisia kokemuksia se toi teille? Ja suosittelisitteko sitä muille mahdollisesti sitten, ketä pohtii, että voisiko alkaa tukiperheeksi?

Allan: No suosittelen ehdottomasti.

Tamara: Todellakin.

Allan: Että oli kyllä tosi kivaa.

Tamara: Oli. Ja sitten varsinkin sellaiselle ihmiselle, kellä on oikeasti sydäntä auttaa. Että on paljon romanilapsia, jotka oikeasti tarvitsee, jotka elää semmoisessa... Ne ei oikein tiedä, kun ne ei osaa oikein, ne ei tiedä siitä romanikulttuurista mitään. Ne elää sen kulttuurin ulkopuolella.

Allan: Niin just kuunneltiin Facebookista tuossa matkalla, kun tultiin. Että mä olen monissa justiin sosiaaliviranomaisille ja lastensuojelun työntekijöille yrittänyt avata sitä, että kun tämä romaninuori kasvaa laitoksessa, niin siellä hän on mustalainen niille. Ja sitten kun hän aikuistuu sieltä ja lähtee ja sitten tulee romaneiden keskuuteen, eikä osaa mitään kulttuuria ja tapoja, niin ei hän pääse enää sinnekään sisälle. Eli hän putoaa kokonaan tämmöiseen väliin, että hän ei kuulu oikein mihinkään eikä pysty samaistuun mihinkään. Siksi olisi hirveän tärkeetä, että just nämä nuoret ja lapset, ketä on sijoitettuna kodin ulkopuolelle, että he pääsee näkemään sitä romaniperheen arkea ja sitä ihan käytännön elämää sieltä. Koska sieltähän se kulttuuri opitaan. Ei me opeteta lapsille, vaan ne oppii sen kulttuuriin siinä. Ja nyt jos mietitään, että joku lapsi tai nuori kasvaa kokonaan ulkopuolella, niin ei se pääse sen oman yhteisönsä, kun ei hän tiedä tapoja eikä mitään, kaikki katsoo oudosti, miksi tuo käyttäytyy tuolla tavalla.

Tamara: Niin, kun ei ne muutkaan tiedä, että se on kasvanut jossain laitoksessa.

Allan: Niin, välttämättä, niin jossain muualla.

Tamara: Niin.

Allan: Että kyllä tämä asia tulisi ottaa tarkemmin vielä huomioon.

Arja: No sitten mennään tähän Länsi-Suomen Romanit ry:n toimintaan, missä olette tosiaan järjestämässä. Niin minkälaista toimintaa teillä on tulossa esimerkiksi ensi talvena? Ja minkälainen toiminta jatkuu?

Tamara: No meillä nyt tuossa kahdeksas kuu on vielä yksi leiri pitämättä.

Allan: Yksi leiri oli just.

Tamara: Yksi leiri oli ja siellä oli noin 80 henkilöä, romaniperheitä. Se oli perheleiri. Ja nyt on todennäköisesti kanssa sitten perheleiri. Ja mitäs meillä talvella on?

Allan: No sittenhän meillä jatkuu kielipesätoiminta. Ja sittenhän meillä on varmaan, meillä on omat toimitilat nyt tuossa Kalevanpuistossa. Saatiin tuossa helmikuussa, niin tuohon kevätkaudelle ei keretty vielä mitään säännöllistä toimintaa, mutta varmaan järjestetään siihen myös sitten jotain säännöllisiä toimintoja.

Arja: Noin ison leirin kuultua, niin on pakko kysyä, että montako työntekijää teidän yhdistyksessänne on? [pieni naurahdus]

Tamara: No tietysti me. Ja sitten meillä on nyt, onko meillä kolme oppisopimusopiskelijaa siinä?

Allan: Kaksi lähihoitajaa ja yksi sitten opiskelee tuotekehitystä ja johtamista.

Tamara: Palkkatuella on yksi. Että kyllä meitä nyt aika hyvin on sillein, että pystytään vähän jakamaan sitä tehtävää. Ja sitten, mikä oli hienoa nyt tässä viime leirillä, niin meillä aina tuon Teljän seurakunnan kanssa tehdään yhteistyötä, niin sieltä sitten tuli työntekijöitä lapsille pitämään ohjelmaa. Niin oliko niitä viisi vai neljä.

Allan: Joo, se oli kyllä tosi hyvä ja hienosti hoitivat homman.

Tamara: Kyllä. Että kiitoksia vaan Teljän seurakunta.

Arja: No, kirjastossa me puhutaan lukemisen merkityksestä. Ja nyt on pakko kysyä, että voisitteko te suositella jotain ylipäänsä lukemista tai jos me pääväestössä haluttaisiin jollain lailla tutustua romanikulttuuriin, niin olisiko siihen jotain kirjavinkkejä?

Allan: No on ainakin muutama semmoinen. Että Viljo Koivisto on kirjoittanut jotain kirjoja menneisyydestä ja nykypäivästä. Ja sitten on Väinö Lindbergin elämänkerta, sekin on aika mielenkiintoinen. Henry Hedmanista on kirjoitettu elämänkerta. Ja sitten on tämmöinen Suomen romanien historia, Panu Pulma. Tämä kertoo romaneiden historiasta Suomessa tämän Elämä ja Valo ry:n kautta. Ja siitä hengellisestä näkökulmasta. Ja sitten tämä Panu Pulma on myös kirjoittanut tämmöisen romanipolitiikkaan liittyvän kirjan 1500-luvulta EU-aikaan. Niin siinä saa varmaan aika hyvän kuvan sitten tämmöisestä yhteiskunnallisesta asemasta, missä romanit on ollut. Että miltä se näyttäytyi ja mitä se tänä päivänä on, että ollaanko menty eteenpäin vai taaksepäin [pieni naurahdus]. Mutta Suomessahan romaneilla on aika hyvä asema verrattuna nyt esimerkiksi Eurooppaan. Että siellähän se syrjintä on, että jossain paikoilla, ei heillä ole edes henkilötunnusta siellä, että he asuu jossain kaupungin ulkopuolella jossain...

Tamara: Kaatopaikoilla.

Allan: ...kaatopaikan vieressä ja tonkii sieltä sitten jotakin metallijätettä tai muuta.

Arja: Onko mitään kansainvälistä romanifoorumia olemassa?

Allan: Joo, kyllä niitä varmaan on joitakin. Me ei olla hirveästi, me ollaan tuonne, Latvian työhön me joskus pidettiin joku konsertti. Ja siihen työhön kerättiin sitten varoja.

Tamara: Joo, muutamia hyväntekeväisyyskonsertteja ollaan järjestetty.

Allan: Ja nyt on Ukrainan romaneitten hyväksi. Että siellä on aika brutaali tilanne niillä Ukrainan romaneilla.

Arja: Ja sä Tamara olet tosiaan levyttänyt musiikkia.

Tamara: Joo. Kaksi äänitettä tehnyt, ihan sooloäänitettä.

Arja: Onko kysymys hengellisestä musiikista vai?

Tamara: Joo, hengellisestä musiikista.

Arja: Eli siinä saatiin hyvin sekä lukuvinkkejä että myös kuunteluvinkkejä.

Tamara: Joo. Hän on mun lauluni aihe oli tämä viimeinen. Ja sitten eka levy oli sellainen kuin Turvapaikka.

Arja: Oletko jatkamassa levyttämistä?

Tamara: Ehkä, ehkä [pieniä naurahduksia]. Katellaan, jos herra suo.

Arja: Mutta olet esiintynyt konserteissa?

Tamara: Joo, esiinnyn. Nyt on ollut vähän hiljaista tämä kesäaika, en ole oikein ottanut. Että välillä täytyy vähän levähtääkin.

Allan: Eilen olit just laulamassa.

Tamara: No joo [naurahduksia]. No eilen olin joo, sen yhden otin seurakuntaan. Tuossa omassa seurakunnassa eli helluntaiseurakunnassa, olin siellä.

Arja: Niin että otat nyt yhden lomapäivän [naurahduksia]...

Tamara: Niin [naurahduksia].

Arja: ...tänään et laula, mutta muuten.

Tamara: Joo. Kaikennäköisissä tilaisuuksissa, esimerkiksi Monikulttuuriyhdistyksen järjestämissä tapahtumissa olen laulanut. Ja ihan museoissa, ihan minne pyydetään.

Arja: Että vaikka kirjastossa.

Tamara: Vaikka kirjastossa. Kirjastossakin olen muuten laulanut [naurahduksia].

Jarkko: No niin, tämähän täytyy pistää (jo ylös) [epäselvää, naurahduksia]. Mutta kiitoksia Tamara ja Allan haastattelusta. Tähän tunnelmaan on hyvä lopettaa, tämmöinen sopivan kepeä. [vauhdikasta musiikkia alkaa soimaan taustalla] Ja kiitoksia sinulle, joka kuuntelet tätä podcastia. Me palaamme seuraavissa aiheissa.

Tamara: Kiitos.

[vauhdikasta musiikkia]

Jarkko: Kuuntelit juuri Porin kirjaston Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcastia. Jos pidit kuulemastasi, tykkää, jaa, laita seurantaan ja kommentoi. Anna meille myös palautetta. Kerro, mitä pidit tai mistä aiheesta sinä haluaisit kuulla tulevaisuudessa.

[musiikki vaimenee]