Jakso 0: Porin kulttuuritalo Annis
Tuottanut: Porin kaupunginkirjasto

[kumahtelevia soivia ääniä]

Miesääni: Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Arja Palonen: Meillä on tänään vieraana Kulttuuritalo Annankatu 6:sta eli tutummin Annikselta...

Antti Kaunisto: Se on virallisesti Annis.

Arja: Onko se virallisesti?

Antti: On, Kulttuuritalo Annis.

Arja: Wikipedia sanoo, että Kulttuuritalo Annankatu 6.

Antti: Ei se mitään tiedä.

Marju Kauppinen: Kuka katsoo Wikipediasta?

Arja: Okei.

Antti: Ei mitään, alusta [naurahduksia].

Arja: Kauppisen Marju, Anniksen vastaava. Airaksisen Pia, eli sä olet päivätoimija kuntouttavasta työtoiminnasta.

Pia Airaksinen: Jes.

Arja: Olipas mielenkiintoinen titteli. Ja sitten Kauniston Antti eli jokapaikanluuta. Ja olet siellä ollut varmaan aina.

Antti: [pieni naurahdus] Melkein.

Arja: Meille porilaisille Annis on tosi tuttu. Tekstaripalstoilla puhutaan, että nuori on löytänyt sieltä itsetuntonsa ja oman voimavaransa. Ja sitten julkkikset puhuu, että sieltä on löytänyt sen pohjan koko elämälleen. Niin Ana kerro sä nyt pitkänä tekijänä, että mikä se oikeasti on se Annis? Mistä me puhutaan, kun me puhutaan Anniksesta?

Antti: Se on siis Porin tämmöinen kulttuurikehto, voisi sanoa, missä on tosiaan nyt 40 vuotta eri taiteenaloja harrastettu ja annettu mahdollisuus siihen. Että yritetään tukea tietysti sitä, me työntekijät. Eli siellä on teatteria, siellä on musiikkia, siellä on kuvataidetta. Mitä nyt mahdollista vaan voi ajatella kulttuurikentältä, niin sitä on varmaan toteutettu 40 vuotta. Ei oikeastaan tänä päivänäkään talo sen enempää ole muuttunut siltä toiminnaltaan. Että totta kai modernisoituu asiat, mutta ajatus pysyy samana, niin silloin se ruokkii just tätä taiteen tekemistä.

Arja: Ja ainakin viime aikoina on hyvin paljon ollut esillä kaikki tällainen kuntouttava työtoiminta ja tällainen tuki. Onko se noussut tässä viime vuosien aikana Anniksen toiminnassa?

Pia: Kyllä mä ainakin sanoisin itse, mitä mulla on kokemusta kuntouttavassa työtoiminnassa, olen ollut toista vuotta, nyt melkein kaksi vuotta, niin kyllä se on tosi isossa roolissa. Että kuntouttava työtoiminta, sen ei tarvitse olla semmoista välttämättä, ehkä monella saattaa olla käsitys, että semmoista ilmaista työvoimaa, mutta sehän ei ole niin. Vaan kuntouttavalla työtoiminnalla on tarkoitus nimenomaan saada ihminen palaamaan työelämään, löytämään niitä omia voimavaroja. Ja siellähän täytyy olla aina joku vastaava mukana, että vastuuta ei tarvitse kuntouttavassa työtoiminnassa olevan kantaa. Mutta ihan älytön mahdollisuushan siinä on. Että itse olen ohjaustoiminnan artenomi, AMK.

Arja: Artenomi?

Pia: Joo, artenomi.

Arja: Olipas hieno.

Pia: Kyllä, ammattikorkeakoulututkinto. Ja käytännössä tarkoittaa siis hyvinvointi- ja kulttuurisin keinoin. Eli ei voisi olla parempaa paikkaa kuin Annis.

Arja: Eli juuri sitä työtä teet.

Pia: Just näin, joo.

Arja: Ja me ollaan kirjastona tässä naapurissa ja tehty vuosien varrella tosi monipuolista yhteistyötä ja edelleen tehdään. Niin Marju kerro nyt sitten, että miten se toiminta toimii, kun siellä on niin paljon eri toimijoita? Miten se saadaan pyörimään?

Marju: No se on toki vähän haasteellista välillä yhteensovittaa kaikki toimijat ja heidän aikataulunsa. Kyllä tässä nyt on tullut todettua, että kyllä Annikseen tarvitsisi rakentaa yksi kerros lisää [naurahduksia], että kaikki, jotka siellä toimii tai haluaisi toimia, niin mahtuisi sinne taloon. Että kyllä meillä aika sillain päät siellä kolisee yhteen. Mutta se tietenkin vaatii sitten meidän työntekijöiltä sitä, että osataan organisoida sitä toimintaa niin, että se käyttäjille olisi mahdollisimman kuitenkin jouhevaa se tilojen käyttö. Mutta se on semmoinen positiivinen ongelma toki, että on paljon talolle käyttöä. Että sen Anniksen asema on yhä supertärkeä. Ja ehkä se jopa tänä päivänä korostuu, kun just tulee tämä, ollaan todistettu, että tämä on kiistatonta tämä kulttuurinen hyvinvointi, että kuinka tärkeää se nykypäivänä on.

Arja: Ja se varmaan luo osittain sitä kuuluisaa Anniksen tunnelmaa, kun on olemassa annislaiset ja on se Annis, kaikki Porissa sen tietää. Niin myös se, että se talo on ehkä vähän pieni ja vähän epäkäytännöllinen, mutta se mitä tehdään, niin sillä on tosi iso vaikutus.

Marju: Juurikin näin.

Antti: Juu.

Pia: Ja nimenomaan se, miten tehdään.

Antti: Niin, joo. Mä voin sanoa, että semmoista viikoittaista palapelin rakentamista se on kalenterissa toimijoiden ja meidän kanssa. Mutta se kuuluu just, niin kuin sanoit, niin se kuuluu siihen, että pieni pöhinä on koko ajan menneillään. Nythän tietysti, just jos puhutaan vielä näistä kuntouttavasta ja muusta tällaisesta päivätoiminnasta, niin nythän meillä loppuu just kolmas hanke, joka on tuonut sitten tätä päivätoimintaa. Eli nyt kesäkuussa päättyy tämä Tapahtumatalli-hanke. Mutta sitä ennenhän on ollut kaksi eri kolmevuotista hanketta. Ja se on tosi hyvin sitä päivätoimintaa ja just tällaista, jotka ei ole vielä löytänyt sitä omaa uomaansa, jos ei ole opiskelupaikkaa, työpaikkaa, niin on Annis ainakin, missä voi harrastaa ja tehdä ja hakea sitä omaa uomaansa.

Arja: Tässä tulee aina tämä hankkeiden ehkä vähän kielteinenkin puoli, että jääkö se toiminta nyt kokonaan, kun se hanke loppuu. Saatteko te pidettyä jollain lailla sitä edelleen?

Antti: No ei varmaan ihan sillä volyymilla väkimääräisesti. Mutta totta kai, me tiedetään jo, että nykyisin hankenuoria tulee siinä joka tapauksessa hengailemaan ja niiden kanssa joka tapauksessa tehdään jotain. Että vaikkei se olisi-

Pia: Niin, että nyt ei ruveta kieltämään, että nyt kun on hanke päättynyt, nyt sä et voi tulla enää maalaamaan taulua.

Arja: Niin, että sä kuuluit vaan hankkeeseen ja nyt sä et pääse enää kävijäksi sitten.

Antti: Ja tietysti sitten nyt on jo vähän niin kuin uutta hankettakin kaavauksissa.

Marju: Kyllä vaan. Että siis näillä tämänhetkisillä resursseilla, mitkä meillä Anniksella on kun hanke loppuu, niin meillä ei ole mitään mahdollisuutta järjestää vastaavaa toimintaa, mitä Tapahtumatalli-hanke olisi. Eli se tarvitsisi lisärahoitusta ja lisätyövoimaa, että me pystyttäisiin. Eli nythän meiltä jää semmoinen viitisentoista kuntouttavassa työtoiminnassa olevaa sitten sillain ilman ehkä mitään tekemistä. Onneksi monet, ketkä tässä Tapahtumatalli-hankkeessa on ollut mukana, niin on ohjautunut jo muualle. Esimerkiksi opintojen pariin tai jopa työelämään.

Arja: Ja löytänyt kuitenkin jollain lailla siihen elämäänsä sellaista, taiteen kautta jonkunlaista pohjaa.

Marju: Juurikin näin. Että on löytänyt uutta sisältöä ja ystäviä. Sillä tavalla on varmastikin moni asia loksahtanut eteenpäin. Mutta kyllä se jättää myös monet sillä tavalla tyhjän päälle, että on ollut sitä mielekästä ohjattua toimintaa ja nyt sitä ei enää olekaan. Eli kyllähän tuonkin hankkeen tärkein tavoite oli se, että juurruttaisi tuon Tapahtumatallin kaltaisen toiminnan sinne Annikselle. Mutta me työntekijät emme voi sille muuta kuin että tehdään semmoista päämäärätietoista strategiatyötä, että saataisiin sinne Annikselle niitä resursseja lisää, jotta me voitaisiin tehdä sitä supertärkeää työtä, mikä tuon hankkeen myötä on nytkäisty käyntiin. Mutta se on tosiaan surullista. Ei ole vaan Anniksen ongelma toi, että kun hanke loppuu, niin toiminta loppuu, että kun rahoitusta ei siihen löydy. Mutta tosiaan, niin kuin Ana tuossa sanoi, niin mulla on siellä mind map pöydällä uudesta hankkeesta kyllä. Ja sitä pallotellaan sitten tuolla työporukalla ja lähdetään kehittämään, että mimmoinen hankehakemus saataisiin seuraavaksi.

Arja: Tähän onneksi kaikkeen nuorison tukemiseen on myös kirjastoissa nykyään ruvettu panostamaan, joten seuraavaksi tähän mikin taakse tuleekin meidän Tiina, joka tekee meillä myös lasten- ja nuorisotyötä. Tiina, ole hyvä.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Miesääni: Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Tiina Tommila: No moikka kaikille.

Annislaiset: [yhteen ääneen] Moi.

Tiina: Mä olen tosiaan Tiina Tommila ja työskentelen täällä Porin kirjastolla sellaisella uudella nimikkeellä kuin kulttuurisen nuorisotyön koordinaattori. Hyvin pitkä ja hankala nimike, mutta sisältää kaikennäköistä tapahtumatuotannoista vähän tuommoiseen kirjaston nuorisotyöhön ja muuhun sellaiseen kerho- ja klubitoimintaan. Mä mietin, että...

Marju: Anniksellekin tarvittaisiin tuommoinen [naurahduksia].

Antti: Itse asiassa.

Tiina: Niin, mut voi vaikka monistaa ja sitten mä voin tehdä useammassa paikassa näitä samoja hommia [naurahduksia]. Se olisi kyllä tosi jees. Koska Annis on siis ainakin mulle ollut nuoruudessa myös iso juttu. Meillä oli siis Jinsei ry, oli siellä ja toimi aikoinaan.

Antti: Aivan, joo. Mä mietinkin, että mistä sä olet, mä muistan sut jostain [naurahduksia].

Tiina: Kyllä. Mä luulen, että kaikki muut tässä onkin vähän tuttuja paitsi Marjut.

Marju: Marju.

Tiina: Marju, no niin. Joo, se meni hienosti...

Marju: Ihan hassu nimi.

Tiina: ...hienosti heti ekalla väärin [naurahduksia].

Marju: Hienosti vihkoon [naurahduksia].

Tiina: Hienosti vihkoon heti ekalla [naurahduksia].

Marju: Mä olen tottunut tähän.

Tiina: Mutta mä mietin, että koska tässä on tosiaan nyt ainakin yksi henkilö, joka on enemmän tai vähemmän mulle vieras, niin voisinko mä vähän kysellä teiltä teidän henkilöhistoriasta?

Marju: Totta mooses.

Antti: Totta kai.

Tiina: Mä haluasin kysellä vähän siitä, että miten te olette päätynyt töihin Annikselle. Mikä on ollut semmoinen, mikä on tuonut teidät tänne? Ehkä Pian osalta tätä vähän kuultiinkin tuossa, mutta kertokaa toki lisää.

Marju: Kertooko Ana?

Antti: Kuka aloittaa?

Marju: Ana voi aloittaa.

Pia: Analla on ainakin mun henkilökohtainen suosikkitarina [naurahduksia].

Tiina: No niin, ai siis tähän liittyy oikein tarinakin vielä?

Antti: Pitäisikö mun muistaa tämä kokonaan vai? [naurahduksia] No joo...

Pia: Muisti palaa pätkittäin.

Antti: Siis ihan ensimmäinen kosketus mulla on vuonna, mun mielestä -85 tai -86 Annikseen. Mä olen tullut kavereiden kanssa johonkin bändi-iltaan katsoon bändejä. Ja silloin jo tuntui, että tämähän on ihan hieno ja uskomaton paikka. Että se jotenkin kaappasi mukaan. Mutta sitten mulla lähti noi musiikkijutut jotenkin viemään myös itseäni siinä, että mä vuoden verran asuin Tukholmassa välissä. Ja sitten, kun mä sieltä palasin, niin sitten yksi bändi, QQ Blue, etsi rumpalia silloin. Ja mä olin silloin rumpalimies, tai -poika, niin kuin mä vieläkin olen. Niin [pieni naurahdus] päädyin siihen bändiin rumpaliksi ja ne treenasi Anniksella. Sitten oli jo vuosi -88 ja siitä eteenpäin mä olen sitten oikeastaan ollutkin Anniksella [naurahtaa].

Tiina: Kehtaako kysyä, että minkä ikäinen olet ollut vuonna -86?

Antti: Mistä mä sen nyt muistan. Joo, mä olen ollut 16, 17 [naurahtaa].

Tiina: Niin aivan, eli sillein aika...

Antti: Semmoinen, niin kuin nykynuoret käy Anniksella, niin mä olin silloin semmoinen.

Tiina: Niin. Toi muuten kiinnostaisikin mua vähän, että minkä ikäistä porukkaa teillä sillein käy? Totta kai kun on teatterinuoria ja on monta eri toimijaa, niin niissä käy varmasti eri ikäisiä ihmisiä. Ja aika laaja varmaan se ikähaarukka, onko?

Antti: On. On sillein. Tapahtumissa tietysti käy ihan vauvasta vaariin. Mutta tämmöiset normi viikoittaiset käyttäjät, niin voi sanoa varmaan nuoria ja nuoria aikuisia.

Marju: Suurin käyttäjäryhmä olisi ne 16–30-vuotiaat.

Antti: Niin, joo.

Tiina: Eli se on ihan sopivan laaja kyllä.

Antti: Joo. Että se voi yhtäkkiä muuttua, että meillähän oli esimerkiksi ennen koronaa laulutaidottomien kuoro, harjoitteli Anniksella.

Tiina: Ihanaa.

Antti: Ja siinä oli ihan eläkeikäisiä ihmisiä joukossa. Että näitä voi tulla ihan koska vaan esimerkiksi.

Tiina: Voi vitsi, kun kuulostaa hienolta, laulutaidottomien kuoro. Siis toi olisi ollut sellaista, mitä varmaan itse olisin niin ollut siis... Ja ehkä tähänkin liittyen, nyt tämä ehkä vähän poukkoilee aiheesta toiseen tämä mun asiani, mutta mietin sitä, että miten te olette kokenut viestinnän teillä? Mä mietin just, että mä en ollut kuullut esimerkiksi tästä. Niin onko teillä ollut haasteita sellaisen kanssa, että miten te tavoitatte ne nuoret, jotka teillä käy? Koska nuorten tavoittaminen on tunnetusti haastavaa, niin miten te olette tähän asiaan vastanneet?

Antti: Meillähän oli nyt just tällainen Annis-käyttäjille suunnattu kysely.

Tiina: Okei.

Antti: Haluaako Marju kertoa siitä?

Marju: Joo. Siis suurin osa saa tiedon Anniksella tapahtuvista asioista kaverilta.

Tiina: Aika jännittävää.

Marju: Ja toiseksi eniten sitten tietoa saadaan somesta. Ja sitten kolmanneksi eniten oli meidän seinäkalenterista [naurahduksia]. Eli aika sillain...

Pia: Joka on siis paperia ja johon kirjoitetaan kuulakärkikynällä.

Antti: Kyllä.

Tiina: Niin, eli siis aika tällaiset jotenkin perinteikkäät keinot jollain tapaa.

Marju: Joo.

Tiina: Aika mielenkiintoista.

Marju: Mutta sillainhan se tuntuu olevan, että nuoret ei lähde mihinkään yksin. Mutta jos kaverin kanssa pääsee, niin se on se...

Tiina: Just tämä.

Marju: ...paras tapa. Mutta että miten sen, kun se tapahtuu aika orgaanisesti. Mä en tiedä, kuinka paljon sitä pystyy nyt käyttämään jotenkin sillein eteenpäin, että tämmöinen ammattihenkilö jotenkin keinotekoisesti järjestää semmoisen tilanteen, niin se on aika... Että se vaan jotenkin täytyy tapahtua sillain. Sitten tietenkin se markkinointi menee niin, että mä vaikka sanon jollekin, ketä notkuu siinä Anniksella, että hei tulkaa, että meillä on Kesä6-festarit 3.6., että tulkaa sinne ja ottakaa kaverit mukaan. Että henkilökohtainen kutsu ja sitten se lähtee leviämään.

Tiina: Siis musta tuntuu, että nuorten kanssa muutenkin semmoinen orgaaninen toiminta on aina se paras tapa lähteä minkään asian kanssa liikkeelle. Ainakin siltä musta on tosiaan tuntunut ja tämä nyt vahvisti kyllä hyvin sitä.

Antti: Niin ja silloin se lähtee just niistä nuorista itsestään se, päätökset. Ja muutenkin, sitähän ollaan aina yritetty ruokkia, että jos joku haluaa järjestää jotain tai jollain on uusi idea, niin yritetään tukea sitä.

Marju: Kyllä.

Tiina: Tämä seuraava kysymys liittyykin ehkä just tähän aiheeseen. Eli mietin sitä, että oletteko te kokenut, että te olette saanut suoraan tai edes epäsuorasti vaikutettua nuorten elämään työllänne? Miten te olette kokenut?

Marju: Kyllä [naurahduksia].

Pia: Kyllä.

Antti: Kyllä varmaan joo.

Pia: Sataprosenttisesti.

Antti: Varsinkin just näissä hankejutuissa. Niin silloin, kun se on sellaista päivittäistä samojen ihmisten kanssa tekemistä, niin kyllä se varmasti.

Pia: Tai se riippuu tosi paljon, että mimmoisella mittarilla sitä tarkastellaan, että mikä sitä vaikuttamista sitten on. Että jos se on sitten joku semmoinen, että mitataan sitä, että täytyy saada tietty prosentuaalinen otanta kävijöistä esimerkiksi nyt vaikka työelämään, niin sittenhän se voi olla ihan joku eri luku. Mutta se, että itse henkilökohtaisesti koen, että jos mä istun kahvikuppi kädessä ja jaksan hetken katsoa jotakuta nuorta silmiin ja kuunnella, mitä hän kertoo, niin mun mielestä se on jo sitä, että sillä saa vaikutettua. Koska kaikkein tärkeintä, mitä itsekin tarvitsen, mutta ehdottomasti mitä olen huomannut, että nuoret tarvitsee, on se, että joku kuuntelee eikä ole heti heittämässä jotain ohjetta tai neuvoa.

Tiina: Just näin.

Pia: ”Kato kun sun pitäis nyt sit tehä näin”. [myötäilyjä] Vaan se, että jos joku kertoo, että harmittaa joku asia x, niin se, että joku aikuinen tai aikuiseksi oletettu katsoo silmiin ja kuuntelee ja osoittaa, että ei hemmetti, että muakin harmittaisi.

Tiina: Niin, jotenkin validoi ne tunteet, mitä sillä toisella on. Eikä vaan ole sillein ”hei nyt mulla on hyvä ratkaisu tähän”. Koska se on tosi raskas sellainen, että itsekin tiedän sen, että kun toinen tulee vaan sulle kertomaan ratkaisukeskeisesti asioita, niin se on pitkän päälle tosi, eikä pitkän päällekään, se on siinä hetkessäkin jo tosi ärsyttävää.

Pia: Kyllä. Koska silloin kun ihmisellä, on se sitten minkä ikäinen tahansa, on joku huoli tai murhe, niin sillä hetkellä ei välttämättä ole valmis ottamaan apua vastaan, koska se astia on täynnä sitä huolta. Ensin täytyy saada sinne tilaa, jotta voi ottaa vastaan.

Tiina: Tosi hyvin sanottu, siis kyllä. Ja myös mietin sitä, että kaikilla ei ole edes sellaista halua ehkä ottaa sitä siinä hetkessä just vastaan, että senkin pitäisi tulla itsestä sen ratkaisun. Eikä niinkään just sillain, että nyt joku ulkopuolinen tai ehkä ylempi taho jopa sanelee sulle sen ratkaisun. Eihän se silloin välttämättä ole sua se ratkaisu myöskään.

Antti: Juuri näin.

Pia: Ja siihen mun mielestä Annis on ihan loistava paikka, koska siellä pystyy istuskelemaan aulatilassa, seuraamaan muitten toimintaa, voi ottaa kupin kahvia, voi syödä eväitä, voi tehdä ruokaa, jos haluaa. Voi jutella työntekijöiden kanssa. Musta tuntuu, että vaikka niillä olisi koska vaan kuinka tahansa kiire, niin niillä on aina silti hetki jutella ja kuunnella. Tai sitten voi bänditiloissa soitellessa samalla höpötellä tai puvustossa. Tai sitten Paletissa, jossa on tämä tämmöinen taideosasto, niin siinä tekemisen ohessa samalla kun touhutaan.

Tiina: Tuo onkin ehkä sellainen, että tavallaan ne parhaat keskustelut tulee, kun tehdään jotain yhdessä.

Marju: Juuri näin.

Tiina: Se on ehkä just näin.

Antti: Juu. Se on monesti huomattu, että se voi olla mikä vaan pieni väkertäminen, niin ei siihen tarvitse niin keskittyä samalla kun juttelee.

Tiina: Se on just näin. Väkertämisen voimaa ei saa aliarvioida, se on aina mun mottoni.

Antti: Joo [naurahtaa].

Tiina: Mutta sitten haluaisin vielä miettiä sellaista teidän kanssa, että mikä teidän mielestä on ihan absoluuttisen paras juttu teidän työssänne. Että mikä on sellainen, mikä loistaa sieltä aina kun on vaikea päivä, niin mietitte tätä, että onneksi työssäni on kuitenkin tämäkin asia?

Marju: Onneksi saa leikkiä ja hullutella. Se on parasta.

Tiina: Kuulostaa hyvältä.

Antti: Joo, se on varmaan yksi tärkeä, että saa olla kumminkin myös oma itsensä siinä samalla. Ja niin, elää hetkessä [pieni naurahdus]. Se on hauskaa se, että jokainen päivä on kumminkin meillä erilainen. Niin yritetään...

Tiina: Toi on varmaan...

Antti: ...sen mukaan aina sitten toimia.

Tiina: ...monelle sellainen asia, mitä moni toivoo työltään, että päivät olisi vähän erilaisia. Mä luulen, että se on sellainen kyllä.

Pia: Kyllä. Mun täytyy sanoa, että mulle, kun just tämä työelämään palaaminen ja kroonisen kivun kanssa kärsiminen, niin tärkeintä ja hienointa on se, että ei tartte [pieni naurahdus].

Tiina: Just näin.

Pia: Että on niitä hetkiä siinä työpäivän ohessa, kun ei tartte yhtään mitään. Että voi vaan levätä ja hengähtää. Ja se just, että kun avoimesti sanoo, että hei nyt on huono hetki, että nyt mua sattuu niin paljon, että mä en pysty, että ajatus ei kulje.

Tiina: Eli myös se avoimuus siellä työpaikalla ja sellainen salliva ilmapiiri.

Pia: Kyllä.

Tiina: Ettei ole sellaista älytöntä nipotusta ja kaikkea.

Pia: Just näin. Mutta kyllähän tuossa on siis taas se toinen puoli, että sitten kun taas hekin esimerkiksi tietää, että jos mulla on huono ja kipeä päivä, niin mä en pysty silloin tekemään, mutta he tietää, että sitten kun mulla on hyvä päivä, niin mä kyllä teen.

Tiina: Luottamus.

Pia: Niin. Että kaikki lähtee kuitenkin loppupeleissä itsestä. Että jos olisin luonteeltani tai perusasenteeltani semmoinen, että mä en oikein tekisi mitään, niin sitten ehkä mun kipeitä päiviäkin olisi vaikeampi ymmärtää. Ja varmaan yrittäisivät enemmän niin sanotusti patistaa. Mutta se, että kun se näkyy musta niin konkreettisesti, että sitten kun mulla on hyvä päivä, niin mä meen ja teen ja touhuan.

Tiina: Musta tuntuu, että tässä on ehkä myös Anniksella mahtava mahdollisuus vaikuttaa nimenomaan niihin asenteisiin, se on ehkä sellainen.

Pia: Ehdottomasti.

Antti: Marju sanoi mun mielestä hyvin, ihan sanalla myötäelää. Niin se on yksi tosi hyvä.

Pia: Ihan ehdottomasti.

Tiina: Kyllä. Mä voisin antaa tästä seuraavalle tilaa. Tulisiko seuraavaksi Marko Kankaanpää sieltä? Vaihdetaan paikkoja. Kiitos tästä hei teille.

Marju: Kiitos, Tiina.

Tiina: Oli supermukava nähdä ja tutustua Marjuunkin. Ja kiitos tästä.

Pia: Kiitos.

Antti: Kiitos.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Miesääni: Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Marko Kankaanpää: Terve. Mä olen Marko Kankaanpää, kirjastovirkailija. Teen yleensä Nakkilan kirjastossa, mutta nyt olen täällä. Ja mä olen uussatakuntalainen sillä tapaa, että mä olen asunut vasta pari vuotta Satakunnassa. Mutta olen jo törmännyt Annikseen.

Antti: Joo, muistan.

Marko: Että olin tuossa itse asiassa mun ensimmäisenä työskentelyvuonna, niin olin mukana sarjakuvafestivaaleissa. Ja nythän ne on tuossa tuloillaan.

Antti: Kyllä, ei ole enää kuin pari viikkoa.

Marko: Jep. Ja jonkinlainen pieni rooli mulla on siinäkin. Ja ainakin nyt noin vierailijana.

Antti: Niin just.

Marko: Ja tässä julkisesti todettakoon, että Annishan on todella hieno paikka sarjakuvafestivaaleille.

Antti: Aivan, joo.

Marju: Se on kyllä ihan totta, että ihan jo seinät sekä sisältä että ulkoa, niin nehän jo ihan huokuu sarjakuvaa.

Marko: Kyllä.

Antti: Niin, niin.

Marko: Ja se on rakas harrastus mulle. Mä olen käynyt muuallakin Suomessa tapahtumissa. Ja se oli hyvä tapahtuma silloin. Mutta mun varsinainen näkökulma tähän keskusteluun, johon Arja itse asiassa aloituspuheenvuorossaan viittasikin, on toi Anniksen kuntouttava työtoiminta. Ja se kiinnostaa mua, kun mä olen omassa työssäni, kun työskentelin muualla kuin Satakunnassa, niin omassa työssäni ollut näitten kysymysten kanssa jollain tasolla tekemisissä. Ainakin nyt sitä kautta, että itsellä on ollut pitkiä, tai pitkiä, mutta kuitenkin työttömyysjaksoja. Niin minkälaisia asioita te siellä Anniksella sitten teette tämän nuorten ja ehkä muidenkin kuntouttavan työtoiminnan suhteen?

Marju: No mä voin vaikka vastata tähän. Tapahtumatapahtumatalli-hankkeessa tehtiin kaikenlaista, mikä liittyy tapahtumien järjestämiseen. Eli ihan lavasterakentamisesta markkinointiin, näyttelemiseen, musiikkituotantoon. Eli kaikkea siltä väliltä. Mutta tokihan nyt, kun se hanke loppuu, niin meillä ei ole enää tarjota vastaavaa toimintaa, niin sikäli voidaan sanoa, että tehtiin. Mutta ei tulla tekemään. Eli meillähän on nyt sitten semmoinen tilanne, että jatkossa me emme voi ottaa kuntouttavaan työtoimintaan kuin 1–2 ihmistä kerrallaan. Lähinnä puvustonhoitajan tehtäviin ja askartelutilan ylläpitotehtäviin.

Pia: Ja nämäkin on siis ihan tämmöisiä byrokraattisia juttuja, koska...

Marju: Juurikin näin.

Pia: ...kuntouttavassa työtoiminnassa olevalla täytyy aina olla ohjaaja paikalla.

Marju: Just näin.

Pia: Ja koska Anniksella on työntekijöitä Ana ja Marju.

Antti: Niin, nyt loppuvuodesta joo.

Pia: Ja siitä voi laskea, että montako... [pieni naurahdus]

Marju: Juu.

Antti: Että meillähän on Anniksen puolesta sitten, jos ei lasketa näitä hanketoimintoja, niin meillähän pyörii musapaja, mitä mä vedän parina päivänä viikossa. Ja sitten on teatteripaja kahtena myöskin.

Marju: Joka jää myös pois, koska...

Antti: Totta.

Marju: ...siinä on ollut määräaikainen työntekijä, jonka työsopimus loppuu ja tilalle ei ole tulossa ketään.

Antti: Ainakaan tänä vuonna, joo. Että nähtävästi, katsotaan.

Marju: Semmoisen tiedon varassa tässä ollaan.

Antti: Toivotaan parasta.

Marju: Mutta sikäli on siis vähän vaikea puhua nyt Anniksen kuntouttavasta työtoiminnasta, joka ajetaan nyt alas. [naurahtaa] Eli...

Marko: Tämä tulee allekirjoittaneelle uutena asiana.

Antti: Kunnes saadaan uusi hanke toivottavasti, niin sitten taas se auttaa asiaa.

Marko: Joo.

Marju: Tai sitten tulee jotain organisaatiomuutoksia ja Porin kaupunki palkkaa Annikselle kuntouttavan työtoiminnan ohjaajan, jonka pääasiallinen tehtävä on järjestävää kuntouttavaa työtoimintaa.

Antti: Kaikkia skenaarioita on onneksi olemassa.

Marju: Siis nämä on näitä meidän haaveita, että mikä olisi semmoinen ihannetila Anniksella.

Marko: Mutta teillä kuitenkin selkeästi vaikuttaisi olevan tahtotila jatkaa tätä toimintaa?

Marju: Tahtotila on suuri.

Antti: Ihan varmasti.

Marju: Se on suuri.

Pia: Itsehän olen, jos nyt tällein voi tässä lähteä vähän avaamaan omaa ajatusmaailmaa, niin kun olen ollut tosiaan pitkään tuon sairastamisen vuoksi työttömänä, että en ole kokenut kykeneväni työllistymään, niin tällä hetkellä vaikuttaa hyvältä. Ja mun omat intressit ja motivaatio ja tämmöiset asiat olisi kohdillaan sen suhteen, että olisi ihan hirveän suuri tahtotila. Ja halua, habaa ja hinkua olisi viedä just esimerkiksi Anniksen... Kun mä olen itse saanut siltä niin valtavasti. Että mustan huumorin kautta sanoisin ihan suoraan, että en olisi tässä, jos en olisi Annikselle, että kyllä on oltu syvissä mudissa.

Marju: Ei edes vesissä, vaan mudissa [naurahtaa].

Pia: Ei edes vesissä enää, että on oltu mudissa. Ja on kahlattu ja ryömitty. Ja nyt jo semmoinen pintasukellus on käynnissä.

Marko: Mä itse voin omasta puolestani sanoa kirjaston suhteen tota samaa. Että kyllä se, että mä työllistyin kirjastoon, niin kyllä se ratkaisi sen mun elämäni suuren kysymyksen.

Pia: Kyllä. Nämähän on näitä justiinsa.

Antti: Tämä on just niitä, että kun se löytyy se oikea paikka. Kyllähän jokaisella on se joku juttu, mikä sitten nostaa sen isommankin piirun verran päätä veden yläpuolelle.

Pia: Ja sen takia onkin tosi harmillista, että byrokratia tulee siihen väliin. Että monessa paikkaa, niin kuin säkin varmaan olet huomannut sen, että kun olet kuntouttavassa työtoiminnassa jossain paikkaa, niin sitten tulee sillein, että joo kato kun ei saisi olla yhdessä paikkaa kun tän ja tän aikaa. Kun joskus se on just se olennaisin, että nyt on löytynyt se paikka, johon saa juurtua.

Marju: Nimenomaan.

Pia: Ja sitä kautta voi lähteä.

Marju: Että kun ihmisellä on se, että se kokee kuuluvansa johonkin, ja se yhteisöllisyyden tunne, niin ne on niin järisyttävän suuria kantavia voimia, että sitä ei saisi unohtaa.

Pia: Jep. Ja koska se on niin inhimillistä, että se ottaa aikansa, että ihminen pääsee osaksi porukkaa ja taloa ja systeemeitä, että pystyy huomaamaan olevansa vihdoinkin oma itsensä siinä yhteisössä.

Marju: Juu.

Pia: Niin se ottaa jo oman aikansa. Niin se ei... Että ehkä tuolla tarvittaisiin enemmän tuolla byrokraattien seassa muutama psykologi myös [naurahduksia].

Antti: Mutta just tämä byrokratia vielä. Sitten kun meillä on nyt nämä uudet hyvinvointialueet ja nämä, mitkä vielä on vähän mystisiä, että mitä kaikkea ne saa tai ei saa aikaiseksi.

Pia: Mutta sehän on ihan ymmärrettävää, koska se tuli tosi yllätyksenä, että tämmöinen hyvinvointialue perustetaan [naurahtaa].

Antti: Juu, kyllä.

Pia: Siihen ei ole osattu yhtään varautua, että mä ymmärrän hirveän hyvin [naurahtaa].

Antti: Niin. Toisaalta näyttää siltä, että tosi moni ei tiennyt, että mitä tapahtuu.

Pia: Jep. Ihan niin kuin se olisi tullut puskista...

Antti: Päättäjätkään.

Pia: ...sillein, että ”mikä, hä, ai tämmöinenkin asia täytyy ottaa huomioon”.

Antti: Kyllä [naurahtaa].

Marko: No mä oletan, että nuorilta, joille tämä toiminta ilmeisesti pääsääntöisesti näissä hankkeissa on kohdistettu, niin heiltä on tullut myös palautetta. Minkälaista se palaute mahdollisesti on ollut? Että onko siellä korostunut just tämmöinen yhteisöllisyys, osallisuus? Vai oliko tämä hieman johdatteleva kysymys? [naurahduksia]

Marju: No osuit kuitenkin naulan kantaan siinä, että ne on niitä tärkeimpiä tekijöitä, mitkä on sitten lisännyt sitä hyvinvointia, että on ollut noi kokemukset.

Antti: Joo. Meillä oli just nyt hankkeen päätösseminaari, missä hankelaiset esiintyi. Ja oli mun mielestä tosi koskettavakin...

Marju: Kyllä.

Antti: ...tapahtuma sillein, että siinä pystyi aistimaan sitä, että kumminkin ryhmässä tehdään tosi paljon. Ja se on just tämä ryhmäytyminen, mitä sitten hankkeessakin on, kaikissa hankkeissa on tapahtunut. Niin voi sanoa sen Anniksen yhden sloganin, että ”Annis jättää jäljen”. Että vaikket sä Annikselle jäisikään toimijaksi tai harrastaan tai mitä vaan, että joku muu kaupunki vie mukanaan tai muuta, niin silti se jälki jää. Ja se on mun mielestä, tai toivottavasti aina positiivinen jälki [pieni naurahdus].

Pia: Ja just se, mitä nuoret on palautetta antanut, niin on ollut sillein, että esimerkiksi nyt tämmöinen globaali ongelma kuin nukkumisvaikeudet. Niin moni on saanut Anniksen kautta ja kuntouttavan työtoiminnan kautta just sitä, että on niin kiva yrittää saada nukuttua ja yrittää jaksaa aamulla herätä, koska siellä on niitä samanhenkisiä tyyppejä ja on kivaa tekemistä. Ja sitten se, että kun tulee paikalle ja sanoo, että en ole saanut nukuttua kuin puoli tuntia, niin se ymmärretään ja annetaan... Ymmärretään se, että ei vaadita koko aikaa edes sitä 80 prosenttia, koska eihän kukaan pysty antaan sataa. Mutta sitten se, että jos ei nuori ole saanut yöllä nukuttua, niin eihän siinä voi vaatia. Että se on jo tärkeetä ja hienoa, että se on päässyt paikalle ja haluaa päästä paikalle. Ja tulee vaikka syömään eväitä. Tai just kun on ollut ruokakurssia, niin on halunnut nimenomaan sinä päivänä tulla paikalle, jotta saa sen ruuan.

Antti: Ja tuommoista jatkumoa on sitten tietysti tapahtunut paljon näissä jokaisessa hankkeessa myös, että on esimerkiksi määrätyillä nuorilla ollut sitten mahdollisuus työllistyä, että ollaan saatu palkkatukisopimuksia aikaiseksi. Nytkin meillä on kaksi palkkatukinuorta.

Marju: Juu. Jotka on ensin ollut hankkeessa ja sitten pystytty työllistämään palkkatuella.

Antti: Niin. Että just sen hankkeen kautta sitten näkee sen edistymisen kanssa sitä kautta, niin ne on hienoja hommia.

Pia: Ja sitten verkostoitumismahdollisuudet, että Tapahtumatalli-hankkeessa kävi paljon työelämän yhteyshenkilöitä ja kaikennäköisiä vierailemassa. Ja esimerkiksi nyt Suomi Areenaan on muutama nuori löytänyt tiensä, että on kesätyötä Suomi Areenalla tiedossa ja niin edelleen.

Antti: Montaa monessa.

Marko: No kuulostaa siltä, että kuitenkin hyviä asioita on tapahtunutkin.

Antti: Mm-m [myötäilevästi].

Marko: Sitten Arja viittasi myös tuohon kirjaston ja Anniksen yhteistyöhön. Teillä varmasti on näkymää siitä tai ajatusta siitä, että kun miettii näitä kirjaston palveluja kokonaisuutena, niin koetteko te, että kirjastolla voisi olla yhteistyön näkökulmasta jotain annettavaa Annikselle?

Marju: No ehdottomasti. Esimerkiksi just tapahtumien järjestämisessä voidaan käyttää sitä synergiaa. Että me tavoitamme yhdessä varmasti enemmän nuoria. Ja kuitenkin kulttuuri on se yhdistävä tekijä meillä, niin totta kai on.

Antti: Noita on ollut tosiaan noita projekteja. Nyt tulee päällimmäisenä mieleen kaikkia...

Marju: (--) [epäselvää, päällekkäistä puhetta] on ollut meidän nuoria mukana Annikselta.

Antti: Juu.

Marju: Ja Kirjojen yö.

Antti: Ja sitten aikaisemmin on ollut niitä joulukalenterikuvauksia, missä Arja oli vähän niin kuin päätähteenä siinä [pieni naurahdus]. Ja mitä vaan kaikkia. Sitten tietenkin ollaan myös annettu tiloja käyttöön johonkin tapahtumiin ja lainattu tavaraa puolin ja toisin, eri asioita. Mun mielestä se on rikkaus taas, nämä yhteistyökuviot yleensäkin.

Marju: Ollaan fyysisesti lähellä toisiamme ja myös henkisesti lähellä toisiamme [pieniä naurahduksia].

Antti: Juuri näin.

Marko: Joo. Mä olen melko vakuuttunut, että tuo tunne on kirjaston puolella tismalleen sama. Olisiko teillä jotain konkreettisia toiveita sillein, että mikä se kirjaston rooli voisi olla ja mitä kirjasto voisi tehdä?

Antti: Siis yhteistyöajatuksena?

Marko: Juuri tätä tarkoitin.

Antti: No kun me ollaan niin kaikkiruokaisia, että meille saa ehdottaa mitä vaan [naurahtaa].

Pia: Mutta tässä näkyy aika hyvin, kiva sillain seurata, kun olen seurannut Anan ja Marjun työntekoa aika paljon, ja tässä ilmenee tosi hienosti just se, että millä tavalla haluavat suhtautua ja miten suhtautuvat. Että aina kun jotain ehdotetaan, niin millekään ei koskaan sanota, että no enpä usko, vaan kaikki on aina, että joo, mutta en yhtään tiedä vielä, että mitä se voisi olla.

Marju: Niin, mutta jotain. Mutta mulla tulee itsellä mieleen, kun siinä kyselyssä esimerkiksi korostui se, että haluttaisiin pitää jotain elokuvailtoja Anniksella, niin pystyisiköhän semmoisessa kirjasto oleen jotenkin mukana auttamassa? Se voisi olla joku yksi.

Marko: Näissä on aina ne iänikuiset tekijänoikeuskysymykset.

Marju: Sepä.

Marko: Mutta asiaahan voidaan aina selvitellä.

Marju: Niin. Kun mä ajattelin, että teillä voi olla asiantuntijuutta siihen sitten vielä enemmän.

Antti: Ja nythän on esimerkiksi just tämä, mistä aloitettiin, tämä sarjisfestari, niin sehän on ollut täällä kirjastossa aikaisemmin useamminkin mun mielestä. Ja nytkin samanaikaisesti on näyttely täällä ja Anniksella. Niin sehän on kaikki tällaista.

Marko: Myös meille Nakkilaan tulee yksi näyttely tämän tiimoilta.

Antti: Aivan, niin joo. Eikö se ollut viimeksikin silloin?

Marko: Juu, oli kyllä.

Antti: Joo. Että mun mielestä nämä on just kaikki tällaista hyvää, tai semmoista yhteistyötä, lonkerot ylettyy mihin vaan.

Pia: Ja itse kun olen tämmöinen kirjastofani, mä olen paljon käyttänyt aikaani kirjastolla ja tehnyt asioita ja lainaan ja käytän palveluja siinä missä pystyn, niin esimerkiksi olen kauheasti tykännyt näistä kirjailijavierasjutuista. Että totta kai se on hienoa, että ollaan siinä nimenomaan kirjastossa konkreettisesti, mä tykkään siitä ihan älyttömästi. Mutta pystyisin myös näkeen tämmöisen Kirjojen yö -henkisen tapahtuman Anniksella. Ja onko ehkä ollutkin joku?

Marju: Hei nyt mulla tuli mieleen, kun meillä oli se Sanataiteiden ilta ja se oli tosi ihana. Eli siellä oli open mic runonlausumiselle.

Pia: Just näin.

Marju: Niin se voisi olla semmoinen tapahtuma, mitä me voitaisiin yhdessä järjestää jatkossa.

Pia: Ehdottomasti.

Marju: Meillä tunnelmallisessa Anniksen kellarissa se järjestettiin ja se oli jotenkin tosi ihana tapahtuma.

Pia: Siellä oli runoilija, runokirjailija oli vieraana.

Marju: Joo, oli vieraana. Luki omia runojaan. Ja sitten siellä oli se open mic, missä oli tällainen runokirjapöytä, että sai lukea ihan minkä vaan randomrunon, blokata sieltä kirjasta. Ja sitten sai myös tulla esittämään omia runojaan. Niin toi olisi kyllä semmoinen, että siinä meidän pitäisi hyödyntää kyllä toisiamme.

Antti: Samalla ruokkii taas tätä esiintymisviettiä ja pystyy kokeilemaan sitä.

Marju: Just näin. Todella matalan kynnyksen.

Antti: Niin. Ja sitten tuosta vielä, mitä Pia sanoi, että kun teillä on näitä vierailijoita, niin olen huomannut, että meidän nuoret seuraa sitä myös. Että oli just tämä Mokoma-orkesterin...

Pia: Marko Annala.

Antti: Niin, just. Niin siellä porukka jo odotteli sillein, että koska mennään kirjastoon [naurahduksia].

Marko: Mä olin itse siellä paikalla.

Pia: Samoin.

Marko: Ja siellä oli hyvin porukkaa. Ja se oli myös onnistunut haastattelu, vaikka nyt vähän omaa häntää tässä nostankin.

Antti: Okei [naurahtaa].

Marko: Mutta olin kuitenkin asiakkaan ominaisuudessa siellä.

Antti: Niin just.

Marko: Sitä siellä oli kiva kuunnella.

Pia: Se oli kyllä ehdottoman hieno.

Marju: Ja sitten meillä on tulossa semmoinen näytelmä kuin Keittiön arvoitus, joka on semmoinen siirreltävissä oleva lastennäytelmä. Niin se voitaisiin esimerkiksi esittää myös kirjastolla kuin Anniksella. Että päiväkodeissa sitä esitetään sitten myös. Mutta se voisi olla semmoinen kiva, mitä voitaisiin täällä esittää esimerkiksi. Parit näytökset heittää.

Antti: Toi just tämä yhteistyöjuttu, tämähän polveilee tosi pitkälle sitä. Että mehän ollaan Anniksen puolelta kierretty päiväkoteja ja eri esityksiä tehty vanhainkoteihin, kaikennäköisiä. Ne ei ole maksanut niille mitään.

Marju: Päiväkodit käy katsomassa, tehtiin viime alkusyksystä, loppukesästä, tehtiin Roskasakki-näytelmä, niin...

Pia: Just hankkeen kanssa.

Marju: ...päiväkotiryhmät kävi aivan älyttömän mielellään katsomassa. Että saivat harjoitella teatterissa käymistä ja myös sinne teatteriin matkustamista.

Antti: Ja sitten tämä vanhainkotikiertue oli sillein hauska, että siinä oli just kanssa näitä silloisia hankenuoria esiintymässä. Joka sitten taas antoi näille nuorille sitä, että näkee yleensäkin sitä vanhainkodin ilmapiiriä, mitä se on. Että se ei kaikista iloisin paikka ole aina, mutta sitten taas kun näkee, että jotkut... Me siis esitettiin sellaisia vanhoja kansanlauluja vähän uudelleen sovitettuina ja semmoisena vähän niin kuin kuoroversiona ja kaikkea tällaista. Niin siinä huomasi, itsekin huomasi just sen, että iäkkäät ihmiset yhtäkkiä herää, että tunnistaa jonkun vanhan asian. Niin se oli hieno hetki varmaan monelle nuorellekin tajuta se, että nyt me herätettiin joku vanha muisto tai jotain.

Marju: Mutta tästä tuli mieleen tämmöinen kirjaston ja Anniksen välinen yhteistyö, että jos me tehtäisiin joku vastaava esimerkiksi, niin kirjastolta voisi pyytää apua sitten tämmöisten tekstien haalimisessa. Esimerkiksi jos esittäisi jotain runoutta.

Antti: Niin joo. Ja ollaan myös käytetty kirjaston palveluja hyväksemme paljon näissä, että haetaan jotain vanhoja Porin murre -tekstejä tai mitä kaikkia ollaan aikoinaan tehty. Niin kyllä kaikki on...

Pia: Ja sitten mä huudan väliin vielä, että Novellikoukku best. En ole aina onnistunut pääsemään paikalle, mutta rakastan sitä konseptia. Ja kässävärkkäilijäihmisenä, niin... [muminaa, naurahduksia]

Marko: Sellaista määrätyn laista ekspansiivista toimintaa on tapahtunutkin, että kyllä me yritetään lähikirjastoissakin sitä kokeilla.

Pia: Ja sitä voisi myös kokeilla Anniksen tiloissa.

Marko: Niinpä.

Pia: Mun mielestä ainakin.

Marju: Mä opin just uuden sanan, ekspansiivinen. Jes.

Marko: Siis sillein levittäydytään.

Marju: Se varmaan on englannin kielestä, niin mä ajattelin, että tämä on ihan loistava, tämä täytyy ottaa käyttöön [naurahtaa].

Marko: Se tuli jostain minun houreisen pään syövereistä.

Marju: Ihan loistava [naurahtaa].

Marko: Vaikuttaisi siltä, että tätä yhteistä maaperää Anniksella ja kirjastolla on aika hyvin. Multa loppui kysymykset. Tässä vaiheessa mä omasta puolestani kiitän.

Annislaiset: [yhteen ääneen] Kiitos paljon.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Miesääni: Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Erkka Ojanen: Jes, morjes. Mä olen Ojasen Erkka.

Annislaiset: [yhteen ääneen] Moi.

Erkka: Mä olen lähikirjastolainen eli vastaavana kirjastonhoitajana tuossa Itätuulessa. Mutta koska mä olen myös ihminen, joka ei sano juuri mihinkään ei, niin sitten mä olen myös tämmöinen jokapaikanhöylä talossa, vähän kaikkialla mukana. Ja mä olen kanssa uusi porilainen eli Turku saattaa kuulua, pahoittelut siitä.

Antti: Aha [naurahtaa].

Erkka: Niin mä en myöskään sitten tunne Annista niin hyvin, joten...

Antti: Joo.

Marju: Joku siinä kyselyssä vastasi, että... Mikä se oli se Turku-homma? Mihin kysymykseen se oli? Se oli vaan niin hyvä, että... Että ”oliko ennen paremmin, jos oli, niin mikä ja miksi?”. Niin sitten siinä oli yksi vastannut, että ”ennen oli paremmin, silloin en asunut Turussa” [naurahduksia].

Erkka: Niin, joo. Ja mä olen vaan Turun suunnalta, mä en ole koskaan asunut Turussa [naurahduksia]. Niin mua ei haittaa tämmöinen Turku...

Antti: Eikä ollut sen enempää arvostelu. Se oli vaan (toteamus) [epäselvää, päällekkäistä puhetta].

Erkka: Joo, mutta mä ymmärrän ton.

Pia: Ja hei murteet best, oikeesti.

Erkka: On, on.

Pia: Ei pidä ikinä pyytää anteeksi omaa murrettaan.

Marju: Ei.

Erkka: Mä aloitan vähän tämmöisellä tavallaan ikävämmällä puolella. Että kun lähikirjastot ja Annis on siinä mielessä vähän samassa asemassa, että koskaan ei tiedä, mitä päättäjät keksii. [myötäilyjä, päällekkäistä puhetta] Että ollaan tavallaan jonkunnäköisessä vaarassa vähän aina.

Antti: Toisaalta meillä on onneksi nyt se, että talo on suojeltu rakennus. Ja ollaan saatu myös semmoinen tieto, että siihen ei voisi esimerkiksi rakentaa uutta kerrostaloa. Ihan siis maaperän ja muiden takia.

Marju: Niin, että fyysisesti rakennus on turvassa. Mutta sisällöllisesti, niin...

Antti: Joo. Mutta tietysti systeemi voi koska vaan, mistä nyt ratas irtoaa, niin sitten se voi...

Marju: Mutta sulla oli varmaan joku kysymys siihen? [naurahduksia]

Erkka: Joo. Ei, kommentoikaa vaan. Lähinnä mietin sitä, että erittäin tärkeetä välttääkseen nämä on kansalaisten mielipide. Niin jos ajatellaan ihan satunnaista porilaista, niin millaisen mielikuvan te haluisitte heillä olevan Anniksesta?

Marju: Mä ajattelisin, että Annis on sellainen kansallisesti ja kansainvälisestikin tunnustettu tämmöinen kulttuurikeskus, jonka toimintaa muut kulttuurikeskukset haluaisi monistaa. Koska toihan on niin ainutlaatuinen paikka, että sellaista vastaavaa toimintaa ei esimerkiksi Suomessa ole, mikä olisi ihan täysin samanlaista, mitä Anniksella on. Että ihmiset ajattelisi, että se on semmoinen Porin vetovoimaisuutta lisäävä tekijä ja semmoinen ylpeydenaihe. Suorastaan semmoinen kulttuurinen pyhiinvaelluskohde. Vähän niin kuin Yyteri on porilaisille semmoinen tärkeä ja sitä tuodaan esille. Niin Annis on myös yksi sellainen kohde, mitä jengi tietää ympäri maan, että mikä on Annis. Ja sanon, että tuolla Euroopassakin tiedetään, mikä on Annis. Täällä on käynyt paljon keikkailemassa jengiä ja tutustumassa ja tekemässä kansainvälisiä projekteja.

Antti: Kyllä. Toi oli tosi hyvä avaus. Ja miten paljon sitä nyt jatkaakaan voisi, voi mihin asti vaan varmaan. Mutta just tämä kansainvälisyys on yksi asia, että on ollut, jo 90-luvulla oli näitä videofestivaaleja, pohjoismaisia. Kaikki tapahtui silloin Anniksella. Sitten meillä on noi graffitit, talo on maalattu.

Marju: Se on se Meeting Of Styles.

Antti: Niin, joo. Graffitimaalauksia käy joka kesä ympäri Suomea maalaamassa meidän pihassa. Sitten meidän talo on maalattu, oli oma semmoinen international, mikä... Ei kun Meeting Of...

Marju: Meeting Of Styles.

Antti: Meeting Of Styles, joo. Niin se on sellainen, mihin on valittu Euroopasta eri maalareita ja ne valitsee sitten aina rakennuksen, minkä ne maalaa. Että siellä on New York, Berliini, mitä lie Pariisia, varmaan muita. Ja sitten on Pori siellä joukossa [naurahduksia]. Että nämä on tällaisia, mä näkisin, että Annis on semmoinen väriläiskä tässä Porin kaavakuvassa joka tapauksessa.

Pia: Ja sitten semmoisille porilaisille, entisille annislaisille, siis ei sellaista asiaa ole kuin entinen annislainen, siis annislaisille, jotka ovat elämän pyörteissä päätyneet muualle kuin Poriin, niin Annis on semmoinen selkeästi ankkuri. Että tuossa tosi paljon nyt sinä aikanakin, mitä mä olen ollut sillein säännöllisesti, aktiivisesti sen toista vuotta, parisen vuotta, niin on tosi paljon semmoisia kävijöitä, mun nuoruudesta ja näin edelleen. Niin se on ankkuripaikkana semmoinen, että kun tullaan Poriin, niin Anniksella täytyy käydä kattoon, että...

Marju: Ketä siellä vielä on.

Pia: Niin [naurahduksia]. Ja millain se nyt on muuttunut.

Antti: Ja sitten just noi mielikuvat on muuttunut vuosien aikana tosi paljon positiiviseen suuntaan. Että mä muistan sen, mä olen aloittanut tosiaan 90-luvulla töissä Anniksella, niin silloin vielä oli, kun jotain kaupungin vaikka rakennus- tai korjausmiehiä tuli tekeen jotain, niin ne ihmetteli, että mikä tää on tää paikka. Ja ne ei ollut koskaan käynyt tai kuullut siitä. Että se, miten hitaasti se on tapahtunut se, en tiedä edes missä se käänne tapahtui. Varmaan ehkä suurimmaksi osaksi siinä, kun kaupunki on alkanut satsaan tietysti rahallisesti remontoimaan. Ja sitten on tietysti päättäjien lapsia alkanut harrastamaan Anniksella ja tätä kautta. Mutta aluksi se oli vaan semmoinen pimeä huumeluola tai satanismipaikka tai jotain [naurahduksia].

Pia: Niin ja sitten sekin, että Annis-lapsista ja -nuorista on tullut niitä päättäjiä.

Marju: Juu, sepä.

Antti: Niin, nimenomaan joo.

Marju: Ja vaikuttajia monenmoisia.

Antti: Mäkin olen nyt katsonut jo yhden sukupolven kasvamisen. Ja nyt ne lisääntyy kaikki [naurahduksia] ja niiltä tulee lapsia Annikselle harrastaan. Että se on tosi jees. Ja niin, varmaan se, että kaikki on avoimempaa. Tietysti kaikki some ja tällaiset asiat auttaa tosi paljon. Tuossa aikaisemmassa jossain kysymyksessä oli se vielä, että miten me saadaan siitä informaatiota liikkumaan, niin just korona ja koronan jälkeisen ajan, niin silloinhan Anniksella on toi sometus kasvanut tosi paljon. Että se ehkä oli lapsen kengissä vielä ennen koronaa aika paljonkin. Että se on yksi semmoinen.

Marju: Tietysti, koska kysyntä lisääntyi. Ja silloin kaikki meni tonne internetseihin.

Antti: On. Ja siis osaaminen, tietysti meillä on tullut uutta väkeä, jotka enemmän sitä myös osaa tehdä ja tällaista.

Erkka: Niin ja some on tärkeä sillainkin, se voi tavoittaa sitten kuitenkin niitäkin ihmisiä, jotka ei käy siellä.

Antti: Nimenomaan.

Erkka: Eli se näkyvyys kasvaa sillein, että moni voi ajatella, että tuolla tehdään hyvää duunia, vaikka se ei olekaan nyt ehkä minua varten.

Antti: Kyllä.

Marju: Just näin.

Antti: Ja sitten on vähän erilaisia tapahtumia, kaikennäköisiä ollut nyt. En mä muista enää, mitä sä kysyit edes, mutta [pieni naurahdus]. Että esimerkiksi oli nyt ensimmäiset juhannustan-, ei kun...

Marju: Urbaanit lavatanssit.

Antti: Lavatanssit oli esimerkiksi Anniksen pihassa. Ja soittajina siellä oli kumminkin nuorempia aikuisia. Ja sitten sinne tuli kaikenikäisiä tanssimaan.

Erkka: No niin.

Antti: Ihan tämmöisiä uusia aluevaltauksia, niin sitä kauttahan se hyvä sanakin (-) [epäselvää].

Marju: Joo, se kävijäikähaarukka siinäkin tapahtumassa, niin se oli varmaan joku semmoinen 15–70.

Antti: Niin.

Erkka: Miten te saatte kaikki nämä eri ikäiset ja sitten eri kulttuurialojen harrastajat sopimaan siihen samaan taloon?

Marju: No se kulttuuri ei katso ikää. Että meistä tulee siellä talossa vähän niin kuin iättömiä. Mä sanoisin sillain. Että siellä ei hirveästi kysytä, että minkä ikäinen sää olet. Että siellä pystyy-

Pia: Niin tai muutenkaan määritellä, että vaikka näkee, että ollaan eri, tai että pystyy näkeen ehkä ulkoisista seikoista, että ollaan eri ikäpolvea, mutta se, että se ei määrittele eikä vaikuta millään tavalla keskusteluihin tai tekemiseen.

Erkka: Eikä se, että ollaan rokkari tai kuvataiteilija tai?

Pia: Ei sillä ole merkitystä.

Marju: Juu, ei.

Antti: Ei todellakaan.

Erkka: Hienoa.

Antti: Meillä on siinä aulan seinässä Anniksen säännöt. Ja yksi niistä tärkeimmistä on, missä lukee, että ”vittumainen mulkoilu on kielletty” [naurahtaa].

Pia: Kyllä.

Antti: Että jokainen saa tulla oikeasti omana itsenään. Että se on hienoa, kun katsoo jotain vanhoja videoitakin, kun meillä on ollut jotain gaalailtoja, niin siellä voi olla punkkareita ja pukuihmisiä ihan kylki kyljessä. Että ei sillä ole mitään väliä [pieni naurahdus].

Erkka: Saatteko te näitä toiminta- ja tapahtumaideoita käyttäjiltä kuinka paljon?

Marju: Paljon. Esimerkiksi tämä Kesä6-festari, joka nyt toteutetaan toista kertaa 3.6., niin se on ihan nuorten idiksistä lähtöisin. Ja just esimerkiksi ne Urbaanit lavatanssit on ihan käyttäjien suunnittelema ja puoliksi organisoimakin tapahtuma. Että tosi paljon koitetaan kuunnella, että mitä käyttäjät toivoo. Ja yritetään innostaa, aktivoida ja hulluttaa käyttäjiä järjestämään itse tapahtumia, jossa me voidaan sitten avustaa kylläkin. Mutta se olisi tärkeetä, että se olisi just tämmöisen omaehtoisen toiminnan keskus. Eli meidän työntekijöiden tehtävä on vähän niin kuin tyrkätä eteenpäin. Mutta sitten ei saada liikaa vaikuttaa, vaan sen pitää olla käyttäjien näköistä se toiminta. Ja se on mun mielestä ihan ykkösasia siinä Anniksella, että se on käyttäjiensä näköistä toimintaa aina ollut. Niin se on supertärkeetä.

Pia: Mahdollistaminen.

Marju: Se on meidän tehtävä.

Antti: On määrättyjä juttuja, mikä on sillain ohjausvoittoista. Mutta sitten just se, että pitää pystyä päästään irti myös sitten sillein.

Marju: Tavoitteena kuitenkin on semmoinen itseohjautuvuus.

Antti: Just se hullutus.

Marju: Niin, hullutus.

Antti: Se on hyvä uusi sana meidän keskellä.

Marju: Joo.

Erkka: Niin ja sitten kun työntekijöitä ei ole montaa, niin se on hyvä, kun saa aktivoitua sen porukan tekemään itse.

Antti: Juu. Tosiaan ollaan aika oudossa tilanteessa, että mä en muista koska olisi viimeksi ollut näin. Tietysti korona-aikana talo oli kiinnikin hetken aikaa. Mutta nyt meitä tosiaan, ollaan marraskuusta loppuvuoteen ainakin nähtävästi minä ja Marju vaan töissä.

Marju: Ja sitten jatkosta emme tiedä.

Antti: Niin.

Marju: Toivoa.

Antti: Katsotaan, mitä me kehitetään.

Marju: Mitä meillä keksitään [naurahduksia].

Erkka: Millainen on teidän tavallinen työpäivä vai onko sellaista?

Antti: Niin kuin sanottu, niin ne on vähän erilaisia. Me käydään yleensä aina viikkopalaveri maanantaisin läpi ja sitten käydään kalenteri läpi...

Marju: Niin se on semmoinen pysyvä asia.

Antti: ...että silloin tulee se ja se kylään tai jotain. Ja sitten, että mitä ollaan suunniteltu. Ja tietysti hankenuorten kanssa omat palaverit.

Marju: Joskus saattaa tulla sitten yllätyksiä, että nyt lähdetään kuvaamaan jotain tai lähdetääs laulamaan. Että saattaa tapahtua vähän ex temporekin asioita. Mutta toki meillä on kalenterit ja suunnitelmat ja on sillain strukturoituja ne päivät ja suunniteltu etukäteen. Ja on työvuorolistat ja muut. Mutta on siinä sitten jonkun verran sitä, että joutuu vähän improvisoimaan välillä. Mutta tosi monenlaisia asioita tulee päivän aikana tehtyä. Joskus mä muistan, että mä olen juossut ilman housuja (-) [epäselvää] aulassa [naurahduksia]. Ja sitten sen jälkeen mennyt johonkin yhteistyöpalaveriin [naurahduksia].

Antti: Nämä on näitä just, että välillä voi kiipeillä tikapuilla katossa ruuvaamassa jotain lamppua ja seuraavaksi on joku ghettomaski naamassa.

Marju: Niin sä alat esiintyyn, esittään jotain rosvoo jossain.

Antti: Niin, mitä vaan siis.

Marju: Hyppäät pakettiautosta ulos.

Antti: Mutta se on just se antoisa asia. Että ei tarvitse miettiä sitä, että leimaan itseni töihin ja istun liukuhihnassa.

Marju: Kuinkahan saisin tämänkin päivän kulumaan.

Erkka: Kuulostaa kauhean tutulta. Itsellä on kanssa, varsinkin somejuttujen takia tulee tehtyä kaikkea hölmöä, ja sitten aina miettii, että joku maksaa mulle tästä [naurahduksia].

Antti: Niin siis totta kai, kun on luova ala ja pitää olla luova samaan aikaan. Ja sitten toisaalta ei haluaisi kauheasti toistaa itseään, niin silloin tarvitsee sitten aina keksiä uutta.

Erkka: Tämä voi olla vähän semmoinen veistä haavassa -kysymys, mutta kysyn silti. Että jos nyt tipahtaisi joku ylimääräinen resurssi, että voitte unohtaa sen, että mihin on varaa, niin mitä uusia tuulia te haluaisitte tuoda Annikselle?

Antti: Jaa.

Marju: Mä haluaisin sen, se olisi uusi tuuli, että meillä olisi se kuntouttava työtoiminta pysyvänä toimintona. Niin se on mulle se ykkönen.

Antti: Joo, että se olisi tosi... Ja sehän just kysyy rahaa. Mä olen kauan, jossain kun on kysytty vähän vastaavaa, niin mä haluaisin vähän vielä sitä kansainvälistä verkostoa lisätä, että olisi jotain vierailuja puolin ja toisin. Voisi olla hienoa. Esimerkiksi kun on ollut jotain, Annishan oli tosi iso osa monta monta vuotta noissa Lainsuojattomat-teatterifestivaaleissa. Ja siellähän kävi ulkomailta esiintyjiä. Ja ne on sellaisia ekstrapiristysruiskeita aina päiviin. Olkoon sitten musiikin tai teatterin puolelta esiintyjiä. Tai jotain ystävyyskaupunkiasioita, mitä voisi mahdollistaa. Niin niissä on yleensä aina se raha esteenä kanssa, että mitä toteuttaa. Niin nämä olisi semmoisia asioita.

Marju: Eli tarvittaisiin yksi ylimääräinen kerros, kansainvälistymistä ja kuntouttava työtoiminta.

Antti: Non-stop.

Marju: Non-stop [naurahduksia].

Erkka: Terveisiä päättäjien suuntaan.

Antti: Niin just.

Marju: Kyllä.

Erkka: Jes, mä kiitän. Ja vaihdetaan vielä kerran.

Marju: Kiitos.

Pia: Kiitos.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Miesääni: Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast.

[kumahtelevia soivia ääniä]

Minna Siikilä-Laitila: No niin vielä viimeiset haastattelut. Eli mä olen Minna Siikilä-Laitila. Ja olen tuolta Noormarkun kirjastosta, että siellä yleensä työssä. Ja mä olen itse tulossa esiintymään Poriconiin, niin mä ajattelin, että puhutaan Poriconista hieman. Eli mä mietin ensin tätä nimeä. Elikkä onko tämä nyt sitten Porin sarjakuvafestivaalit vai Poriconi, osaatteko sanoa?

Antti: Se on siis tullut ihan sieltä Vitikaiselta tämä nimi, että meillä ei ole siihen...

Marju: Ei ole osuutta.

Antti: ...osuutta sen enempää siihen nimeykseen. Mutta näitähän on kansainvälisesti näitä sarjakuvafestivaaleja Comic-Con-nimellä. Että onko se siihen sitten johdannainen, voisi kuvitella. Että Porissa kumminkin... Onko niitä yleensäkin monta ja missä päin Suomea vuosittain? Onko sulla siitä tietoa? Mä alan nyt haastatteleen sua [naurahduksia].

Marju: Sujuvasti.

Minna: No ainakin näin itsellä, olen fantasiapuolelta tutkija. Niin tietysti Finncon on tällainen, missä on sitten fantasia- ja scifisisältöjä. Ja tietysti sitten maailmanlaajuisesti se vastapari tai tällainen, mitä voi verrata, niin on Worldcon tietysti.

Antti: Okei.

Minna: Mikä on joskus ollut Suomessakin.

Antti: Mutta toi menee varmaan sitten käsi kädessä just tämä Poricon siinä nimeyksessä, eiks vaan? Joo.

Minna: Joo. Että sillein, niin, ehkä se on semmoinen aika yleismaailmallinen, geneerinen. Että mun mielestä ehkä tämä Poriconi on parempi, koska se on iskevämpi ja lyhyempi. Ja sitten tavallaan siitä tulee heti niitä mielleyhtymiä Finnconiin ja Worldconiin.

Antti: Niin joo. Aivan.

Minna: Että se on ihan hyvä.

Antti: Joo. Selvensi myös mulle toi nimetys ihan hyvin.

Minna: Joo. Onko tämä nyt aikaisemmin ollut teillä tässä? Kyselen vähän ummikkona. Että ilmeisesti kirjastolla on ollut välissä ja välillä sitten teillä?

Antti: Mun mielestä kirjastolla on ollut useammin. Että meillähän oli 2018. Vai oliko se Marko, oliko se niin?

Marju: Ja sitten oli 2021.

Antti: Niin, olisiko se ollut niin, että -21 oli vaan osa. Ei kun... Kato ei muista enää näin pitkiä aikoja.

Marju: -22 se oli kirjastolla ja -21 Anniksella. Oliko se niin?

Antti: Joo. Ja sitten oli jossain vaiheessa aikaisemmin, oli vielä se osaltaan, jotain näyttelyosastoa vaan meillä. Joo, niin se on pakko mennä.

Minna: Että huomaatte tässäkin aika hyvin yhteistyötä kirjaston kanssa kyllä.

Minna: Juu, kyllä.

Antti: Juu.

Minna: Ja tosiaan niin kuin puhuttiin jo aikaisemminkin, niin se jotenkin sopii tosi hyvin Annikselle se tapahtuma. Että se on miljöönä jo semmoinen loistava omine seinätaideteoksineen. Sieltä löytyy.

Antti: Niin ja oma piha on semmoinen, missä myyjät pystyy pitään niin sanotut markkinat siinä samalla kun siinä on myös esiintyjiä siinä pihassa. Niin siinä tulee semmoinen, varmaan jälleen tämä oma yhteisöllisyys korostuu.

Minna: Kyllä. Mitäs sateen sattuessa, pystyttekö siirtämään toiminnan sisätiloihin vai onko teillä jotain telttoja siellä ulkona?

Antti: Pihassa on nyt jo telttoja just seuraavaan meidän tapahtumaan. Että meillä on varmaan koko kesän ne teltat siinä pystyssä.

Marju: Niin, koko kesän ne teltat.

Antti: Joo. Että se auttaa. Ja sitten meillä on tietysti siinä, on aina plan b, että jos... Siinä pihassa on itse asiassa myös semmoinen katos.

Marju: Niin, se on katettu se lava.

Antti: Kyllä. Eli esiintyjät ei ainakaan kastu siinä, jos [naurahtaa].

Marju: Ja telttojen alle mahtuu jonkun verran katsojia kyllä.

Antti: Juu. Ja sitten meillä on sisätiloissa tietysti niitä saleja, mitä pystyy ottamaan käyttöön sitten tarvittaessa.

Minna: Joo, se on ainakin ihan kiva. Itse olen joskus ollut siellä pohjakerroksessa puhumassa, että siellä oli ainakin aika kivat tilat. Että Kirjojen yö oli silloin pari vuotta sitten.

Antti: Niin joo, näitä on ollut joo.

Minna: Ja teillä oli tulossa sinne nyt ihan kivoja esiintyjiä. Että Milla Paloniemi ja Marko Hautala ja ties ketä.

Antti: Siellä on joo. Varmaan nyt kattaus on tosi laaja. Ja myös näyttelyitä tulee enemmän ja tunnetumpia näyttelijöitä. Mutta ihan tarkkaan, mäkin olen ollut tässä nyt vähän niin kuin välikätenä tapahtumanjärjestäjän kanssa, niin en osaa kaikkea...

Minna: Niin, me ei vastata sisällöistä. Tarjotaan tilat.

Antti: Niin, sisällöstä en osaa niin kauheasti kertoo sitten.

Minna: Joo, kun toi on aika monipuolinen sillein, että mitä katsoin, niin ainakin sarjakuvia, elokuvia, scifiä, fantasiaa, kauhua ja roolipelejä on tiedossa.

Pia: Ja oliko joku sarjakuvatyöpajakin?

Antti: Niin on joo.

Minna: Siihen oli saatu joku Porin hyvinvointiraha.

Antti: Joo ja sitten oli Pelikrypta. Siellä on myös sitä roolipeliasiaa. Ja me tosiaan Anniksen puolesta annetaan siihen tilat käyttöön, piha käyttöön, tekniikkaa käyttöön, tällaista. Että tämä on aika hyvä esimerkki siitä, että mitä ne yhteistyöjutut voi olla. Että jos on bänditapahtuma tai teatteri, voi olla vierailevia teatteriryhmiä. Yhtä lailla he tarvitsee monesti mitä vaan tekniikkaa, valo tai videotykki tai mitä vaan tämmöistä apua. Niin näissä asioissa me sitten myös yritetään jeesata aina.

Marju: Että just se, että vaikka Anniksella itsellään ei ole työvoimaresursseja tarjota tuommoisen tapahtuman järjestä-, tai kaikkeen, että jotain tapahtumia on tietysti Annikselta lähtöisin. Mutta vaikkei olisi tarjota sitä työvoimaa siihen, niin sitten on kuitenkin tilat ja esimerkiksi just toi tekniikka.

Antti: Joo. Ja tällaiset yhteistyöproggikset, missä ei ole mitään lippuja, sisääntuloajatuksia tai muita, mistä joku näkisi, että se on bisnes, niin silloin me ei myöskään...

Marju: Niin ettei ole kaupallista toimintaa.

Antti: ...pyydetä mitään tilavuokria. Ainoastaan, että jos on jotain yksityistilaisuuksia tai muita tapahtumia, missä on lippuhinta ovella, niin sitten niissä on aika kevyet kaupungin säätämät vuokrahinnat tilakohtaisesti. Kaikkea tällaista pystytään kumminkin tarjoamaan kaikille porilaisille.

Minna: Joo, pitikin juuri kysyä, että ilmeisesti siis tapahtuma on ilmainen eli ei ole sitä sisäänpääsymaksua?

Marju: Juu.

Minna: Mikä on todella hieno asia.

Antti: Joo. Ja sitten siinä on meillä aulassa sellainen näyttely, Avoin seinä -galleria, missä meillä yleensäkin on nuorten, kenen vaan, taidetta näkösällä. Tällä hetkellä siinä on nyt just toi lyseon...

Minna: Niin, kuvisluokkien. Ysi b -luokan näyttely.

Antti: Niin just. Ja nyt sitten seuraavaksi tulee just tämä sarjisfestarin näyttely siihen aulaan. Että sehän on sitten jo viikkoa ennen festaria nähtävillä.

Minna: Aivan. Ja miten paljon arvioisitte, että on kävijöitä tulossa? Kun tämä on nyt sitten 10. kesäkuuta, kello 11 ovet aukeaa. Niin miten arvioisitte, että paljonko porukkaa olisi liikkeellä?

Marju: 2 tai 2000 [naurahduksia].

Antti: Tosi vaikea arvioida. Mutta mä olin viimeksi itse siinä paikalla, niin mun mielestä siellä oli hyvin kävijöitä päivän aikana. Ja näki, että kaikki asiat kiinnosti ihmisiä. Niin voisi kuvitella, että...

Marju: Voisi ajatella, että toista sataa kuitenkin.

Antti: Hyvinkin voi ajatella, joo. Ja just toi, että liittyykö kelit asiaan, miten ihmisillä on mahdollisuus saapua. Se on lauantaipäivä, että voi pidempääkin ehkä saapua. Meillä on kumminkin parkkitilaa koko korttelin ympäri tossa. Ja tällaista, että ei ole kauheasti mitään sellaisia syitä, miksi ei saapuisi.

Marju: Niinpä, kun ei edes maksa mitään.

Minna: Pitikin kysyä tuosta parkkitilasta. Eli sitä myös löytyy sitten hyvin.

Antti: Joo. Ja se on just sillein, että siinä koulut jää just kesälomille, niin meidän vieressähän on toi lyseo, niin siinä ei ole enää koululaistenkaan mopoautoja tai muuta, niin siinä on koko kortteli tosiaan...

Marju: Maksutonta parkkitilaa.

Antti: ...maksutonta parkkitilaa.

Pia: Ja sitten on tosiaan, eihän siitä ole puistosta, Raatihuoneen puiston ja Pohjoispuiston niistä ei...

Antti: Joka tavalla ollaan aika hyvällä paikalla tossa.

Pia: Varsinaista parkkipaikkaa, pysäköintitilaa ei ole. Mutta mahdollisuus siihen on kuitenkin.

Antti: Ja varmaan se myös ratkaisee paljon, että ketkä siellä on esiintymässä. Ja asian harrastajat kumminkin seuraa aina varmasti tekijöitä, niin se tuo tietysti aina enemmän väkeä, mitä enemmän on kiinnostavia-

Pia: Mitä useampi kaveri on kuullut tapahtumasta, niin sitä useampi tulee paikalle.

Antti: Niin, joo. Kiinnostavat esiintyjät ja niin poispäin, niin se on aina kotiinpäin varmaan.

Minna: Kyllä. Ja vielä sitten kysyisin lopuksi tässä, kun kirjastossa ollaan, että mitkä olisi teidän tällaiset kesän lukutärpit? Mitä tällä hetkellä luette tai mitä suosittelisitte kuuntelijoille?

Pia: Mulla menee Arttu Tuomisen Häväistyt, koska jännittää kun Artulta tulee uusi kirja syksyllä. Niin nyt sain lainaan, jonottelin jonkun verran Häväistyjä, mutta nyt se on siellä. Ja sitten taas toinen kirja, mitä voin hyvin suositella, taas oppimishenkisesti, niin Opas vagushermon parantavaan voimaan. Sen lainasin just ja se on mulla tuossa repussa mukana.

Minna: Joo, siis tota mulle kanssa mun joogaopettaja suositteli. Ja siinä oli vaan niin kauheat jonot, että ostin sen sitten itselle. Mutta en ole vielä lukenut. Mutta todellakin, niin tästä olen kyllä suosituksia kuullut ja erittäin kysytty kirja.

Pia: Kyllä, ehdottomasti. Että toi mun krooninen kipu tekee sen, että mua kiinnostaa ihan hirveästi ottaa selvää. Ja jono oli pitkä, mutta jonopaikka oli ja ilmoitukset toimii. Ja sen kävin tuossa muutama päivä sitten varaushyllystä hakemassa.

Minna: Loistavaa. Erinomaisia vinkkejä. Ja tietenkin Arttu Tuominen on porilaisille erittäin tärkeä.

Pia: Jep. Suosittelen ehdottomasti. Ja hei oikeesti, siis vaikka on rikoskirjallisuutta ja noin, niin on ihan älyttömän helppolukuista, sujuvaa, mukaansa vetävää tekstiä. Sitä on miellyttävä lukea. Että se on siis ihan todella hyvää tekstiä.

Antti: Eikö niitä ilmestykin aika tiuhaan?

Pia: Kyllä. Siis toihan on toi Häväistyt nyt tullut viime syksynä muistaakseni. Ja nyt tulee sitten, että vuosi tässä välissä. Että hänellä on hyvin rasvattu kirjoituskone [naurahduksia].

Antti: Joo. Mä olen sitten taas, mä olen itse asiassa nyt kirjojen välissä niin sanotusti. Että mä tosi paljon luen noita musiikkialan tai jonkun elämänkertoja, muusikoiden elämänkertoja. Niin ne on, mulla on pari tossa nyt. Mä tiedän, että Brian Johnsonilta, AC/DC:n laulajalta, tuli elämänkerta jo tossa viime vuoden puolella muistaakseni. Mutta se on ollut vielä yksi listalla. Ja niitähän tulee koko ajan. Niin se on mulla semmoinen. Ja sarjakuvat on mulle sellainen, mitä mä olen nuorena harrastanut tosi paljon. Että nyt kun taas tätä sarjisfestaria on tässä pähkäilty, niin olen miettinyt, että tarvisko taas alkaa jotain määrättyjä piirtäjiä vähän seuraileen ja palauttelemaan niitä nuoruuden fiiliksiä. Siellä on hienoja juttuja.

Minna: Niin ja eikös nyt tullut Katri Helenaltakin elämänkerta.

Antti: Aijaa, okei.

Minna: Että siitä sitten vaan lukemaan paljastuksia Panu Tuomisesta vai mikäs tämä nyt oli.

Antti: Jos aloittaisi Dannysta kumminkin [naurahduksia]. Onko Dannylta tullut kirjaa?

Minna: Niin, en tiedä onko siltä vielä.

Antti: Se tekee elämänkerran vasta 105-vuotiaana [naurahtaa].

Minna: Jota sitten Erika Vikman selailee hikikarpalot valuen.

Antti: Niin just joo [naurahduksia]. Keinutuolissa.

Minna: Kyllä.

Marju: Lukee lapsenlapsilleen tarinoita.

Antti: Anyway, joo. Mutta toi on mun tällaiset lukuharrastukset tällä hetkellä.

Marju: Mä voisin suositella Petri Kankaan Harhautus-nimistä teosta kesälukemiseksi. Tämmöinen uusi julkaisu.

Minna: Dekkari.

Marju: Itse ehkä olen kanssa tämmöinen sarjakuvien kuluttaja, että mä voisin kesän kunniaksi, että jos käy sillain, että mulla on aikaa vaikka olla hetki riippukeinussa, viime kesänä olin kerran, niin mä voisin ihan lähteä lukemaan jotain Tinttiä tai sitten jotain Larsonin sarjakuvaa. Että sellaisella meikäläinen liikkeelle. Mutta tota voisin suositella tota dekkaria.

Pia: Ai että mä just tossa muistelin aamulla, kun tulin tohon Annikselle, niin sanoin, että toi keli tuolla ulkona on nyt semmoinen, että nyt tarttis päästä kirjastoautoon ja lainata Rasmus Nalle [naurahduksia]. Siis ihan tämmöinen, kun mä olen taapero ollut, niin ollaan Leppäkorvessa pysähdytty...

Antti: On niitä tullut luettua.

Pia: ...tai sadepäivänä varta vasten kirjastoautoon ja Rasmus Nallea. Että tässä jos on joku taaperoikäinen kuuntelija, niin.

Marju: Niin kyllä sitä voi ihan, mäkin. Joo, aikuisetkin saa lukea.

Pia: No saa juu.

Antti: Joo.

Minna: Joo, kyllähän sitä näin on todettu, että hyvä kirjallisuus ei katso ikää.

Pia: Näinhän se on.

Antti: Varmaan just oikein sanottu.

Marju: Joo, ehkä sittenkin mä vaihdan, että mä voisin lukea ton Etuvetojänismoottorin Janoschilta, että se on semmoinen kanssa [naurahtaa] kiva kesäluke-

Antti: Etuveto?

Marju: Etuvetojänismoottori.

Pia: Kuulostaa hyvältä.

Minna: Onko se dekkari vai mitä genreä se edustaa?

Marju: Ei, se on lastenkirja. Siinä seikkailee tiikeri ja nalle.

Minna: No mä ajattelin, että nyt on vähän tän kuuloinen.

Pia: Haa, siis tiikeriankkatarinoita?

Marju: Joo, siis...

Pia: Janoschin.

Marju: Joo. Janoschin.

Minna: Joo, nämä olisi tietysti pitänyt, nyt kun sanoit, nyt kun mä aloin miettiin Janosch, nyt mä saan sen mielikuvan, että mä näen sen piirrosjäljen mun päässä, mutta mä en pysty sillein muuten yhdistään.

Pia: Etuvetojänismoottori.

Marju: Joo.

Pia: Hyvä, joo [naurahduksia]. Ja toistamisen kautta kato, nyt jää mieleen.

Minna: Mutta tässä tosiaan vinkkejä sitten, kun näppäilet seuraavan kerran sen www.satakirjastot.fi/finna tai mites tämä osoite nyt menikään.

Marju: Juuri näin.

Minna: Sieltä klikkailemaan. Kiitoksia oikein paljon kaikille.

Pia: Kiitos.

Marju: Kiitos.

Antti: Kiitos.

[vauhdikasta musiikkia alkaa soimaan taustalla]

Minna: Ja toivottelen sekä teille että kuulijoille mitä ihaninta kesää. Toivotaan ihania kelejä ja nähdään sitten siellä Poriconissa.

Marju: Just näin.

Antti: Jes.

Miesääni: Kuuntelit juuri Porin kirjaston Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcastia. Jos pidit kuulemastasi, tykkää, jaa, laita seurantaan ja kommentoi. Anna meille myös palautetta. Kerro, mitä pidit tai mistä aiheesta sinä haluaisit kuulla tulevaisuudessa.

[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]