Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcast
Jakso: Joukkueurheilu nuorten hyvinvoinnin edistäjän | Jani Söderling & Kari-Matti Ylinen, IceHearts Ry
Tuottaja: Porin kaupunginkirjasto
Juontaja: Erkka Ojanen

[vauhdikasta musiikkia, vaimenee taustalle]

Erkka Ojanen: Tervetuloa seuraamaan Porin kaupunginkirjaston Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcastia. Podcastissa haastatellaan Satakunnan alueella toimivia tai Satakunnan seudulta kotoisin olevia vaikuttajia yhteiskunnan eri osa-alueilta. Tänään keskustelemme ennaltaehkäisevästä lastensuojelutyöstä. Vieraanamme ovat tätä työtä joukkueurheilun kautta tekevän Icehearts ry:n tiimimentori Jani Söderling ja Icehearts Ulvilassa toimiva kasvattaja Kari-Matti Ylinen. Podcastin juontaa Erkka Ojanen. Tervetuloa hyvät herrat.

Jani Söderling: Kiitos.

Kari-Matti Ylinen: Kiitoksia.

[musiikki vaimenee]

Erkka: Koska jokainen kuulijamme ei varmaankaan tiedä, mikä Icehearts on, niin haluaisitteko vähän avata yhdistyksen taustaa ja tarkoitusta?

Jani: Joo. Tosiaan Icehearts on -96 perustettu Vantaalla. Ja Icehearts tekee ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä. Meidän yhtenä isona kasvatusvälineenä ja niin sanotusti työkaluna siinä on tämä ryhmämuotoinen tekeminen. Ja jokaisella ryhmällä voi olla sitten vähän erilainen se kokoon kutsuva toiminta. Mutta aika valtaosalla meidän ryhmistä on nimenomaan joku liikuntaharrastus. Ja osa joukkueista tai ryhmistä pelaa sitten ihan liiton alaisia sarjoja myös jotain tiettyä lajia. Että salibandy ja jalkapallo on ehkä ne yleisimmät, mitä meillä valtakunnan tasolla harrastetaan oikein sillein sitten kunnolla. Ja tosiaan meidän tarkoitus on kulkea rinnalla 11-12 vuotta sen saman lapsiporukan, valitun lapsiporukan kanssa. Ja hyvin tämmöinen matalan kynnyksen toiminta. Eli pyritään tietysti saamaan se luottamussuhde vanhempiin, joidenka kanssa halutaan tehdä paljon yhteistyötä. Ja tietenkin näihin lapsiin, ketkä on meidän ryhmässä. Ja sitten on eri verkostoja, missä toimitaan. Eli me ollaan aamupäivät koulussa mukana ihan fyysisesti siellä luokkatilanteissa tai mikä katsotaan sitten parhaaksi kenenkin kohdalla. Ja sitten iltapäivällä meillä on tätä vapaa-ajantoimintaa, joka alkaa, pari ekaa vuotta tämmöistä, iltapäivätoiminnasta niin sanotusti. Ja sitten sen jälkeen se laajenee tähän mahdolliseen johonkin lajiin tai tämmöiseen liikuntapuoleen. Paljon meillä on muutakin, että me pyritään luontoa tosi paljon käyttään hyväksi ja ulkoileen nimenomaan ja tehdä kaikkea semmoista liikunnallista juttua. Mutta on meillä sitten paljon muutakin siinä. Ja semmoinen ehkä yhteinen nimittäjä, että meidän ryhmään nimenomaan ei voi ilmoittautua, tai näihin ryhmiin. Ja että me tehdään sitten ammattilaisten kanssa sitä semmoista vuoropuhelua näistä valinnoista ja tällein. Että jokainen lapsi, joka meidän ryhmässä on, niin heistä on jonkunnäköinen huoli havaittu varhain. Eli pyritään sitten siihen pääseen sillein ajoissa kiinni.

Erkka: No kun te toimitte myös siellä koulussa, niin onko siinä ollut jotain haasteita saada se koulupuoli ymmärtämään tämä yhteistyö?

Kari-Matti: No ei oikeastaan. Alkuun varmaan, silloin me ei oltu... Me ollaan organisaationa kasvettu tässä viime vuosina hyvinkin voimakkaasti, niin varmaan alkuun me oltiin Janinkin kanssa vähän niin kuin salibandyvalmentajia. Ja ei ehkä tiedetty sitä työn oikeeta kuvaa, sitä kasvatustyötä. Että nähtiin se siinä urheilun kautta tukemisena enemmänkin. Mutta kyllä tänä päivänä, niin me ollaan niin tunnettu organisaatio. Ja se, että opettajat ottaa meidät ilomielin vastaan ja tehdään paljon yhteistyötä koko koulun sen verkoston kanssa, mikä on oikeestaan peruskulmakivi tässä työssä.

Jani: Ehkä semmoiset isoimmat just, jos puhutaan haasteista, niin voi olla se, että jos jossain uudella paikkakunnalla tai uudessa kaupungissa alkaa, tai jopa uudella alueella, vaikka Porissa, niin eihän me nyt tietenkään oletetakaan, että meidät pitää tuntea. Että sitten me vaan tehdään sitä verkostotyötä. Ja sitten tietenkin me opitaan tunteen, koska opettajat on aika lailla ne meidän lähimmät työkaverit siinä arjessa, niin me pyritään pääseen siihen yhteisöön mukaan. Me tutustutaan heihin ja he tutustuu meihin ja meidän työtapoihin. Ja siitä sitten syntyy semmoinen paras mahdollinen kombinaatio. Että siinä on perhe mukana, sitten on Icehearts ja sitten on vielä koulukin. Ja me ollaan vähän niin kuin linkkinä siinä välissä. Tietysti yksittäisiä tapauksia on aina välillä jollakin tavalla, mutta pääosin kyllä otetaan hyvin vastaan ja saadaan annettua sitä tukea siellä koulussa. Ja totta kai me ollaan se ylimääräinen resurssi siellä tunneilla, niin aika ilomielin otetaan vastaan.

Erkka: Juu. Kouluilla on kuitenkin pulaa avustajista, niin...

Jani: Kyllä.

Erkka: ...tehän olette nyt sellaisia. No moni näissä ryhmissä olevista lapsista, on ylivilkkautta tai tosiaan jotain muuta semmoista, mikä on ehkä sitä huolta herättänyt. Niin yritättekö te suhtautua siihen jotenkin eri tavalla kuin mitä vaikka koulumaailmassa suhtaudutaan?

Jani: No mä ehkä ajattelen, että meillä on tosiaan paljon eri lähtökohdista ja kaikki on erilaisia, kuten kaikki ihmiset on. Ja kaikilla on omia haasteita. Että ehkä, no just, mitä ehkä kuvasit, tämä ylivilkkaus ja tämmöiset, ja meillä voi olla paljon vähävaraisista perheistä lapsia. Ja ehkä mä ajattelen, että sitten meillä on tietenkin se 12 vuotta parhaimmillaan sitä aikaa, jos verrataan vaikka kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenenkin oppilaan luokkaan, missä on yksi opettaja. Niin mä uskon, että kaikki tekee parhaansa. Mutta ehkä meidän on sitten mahdollista, koska me ollaan kuitenkin siellä luokassakin, meidän päätyö on ne meidän ryhmän lapset siellä luokassa. Mutta totta kai me autetaan sitä koko luokkaa. Että jos nyt joku viittaa tai jotain, niin me autetaan. Mutta ehkä me pystytään sillain sieltä vähän herkemmin, kun me nähdään sieltä ulkopuolelta vähän asioita, ja tiedetään tosiaan se vapaa-aika ja tiedetään vähän perheistä mahdollisesti enemmän ja sillä tavalla.

Erkka: Niin sillain ehkä...

Jani: Niin ja aika.

Erkka: ...hyvänä tukena.

Jani: Kyllä.

Erkka: Opettajille tulee tavallaan lisää tietoa...

Jani: No niin no, tietenkin...

Erkka: ...mitä kouluajan ulkopuolella.

Jani: Niin, vaitiolovelvollisuudet sitten huomioon ottaen ja kaikki tämmöinen asia. Mutta kyllä meillä, se aika on se meidän ehkä se isoin työkalu kuitenkin.

Kari-Matti: Ja kyllähän kaikki munkin kasvattajakollegat ja ihmiset, ketä meillä on töissä, niin me ollaan aidosti niitä meidän lapsia ja nuoria varten tätä työtä tekemässä. Että se kohtaaminen on ehkä sitäkin kautta jo hyvinkin erilainen. Ja me tiedostetaan jo tavallaan työtä aloittaessa, että me ollaan pitkään, saatetaan olla tosi pitkään tämän lapsen ja perheen kanssa. Niin just toi, mitä Jani sanoikin, että se aika työkaluna on merkittävä. Mutta sitten se, ehkä semmoinen asenne siihen kohtaamiseen, että meillä ei ole ennakkoluuloja. Ja meille ei ole ensimmäinen, että me lähdetään hakeen jotain syytä tai seurausta, vaan me halutaan aidosti kuunnella sitä meidän lasta tai nuorta, kenen kanssa me tehdään töitä. Niin se usein sitten on ehkä semmoinen näkökulma siihen, että miksi me erottaudutaan ehkä sitten meidän työllä myöskin.

Erkka: Sitten kun näitä lapsia ehdotetaan teille, että ketkä voisi sopia, niin tuleeko ne pääosin vanhemmilta vai osallistuuko koulut siihen tai joku muu tukitoimija?

Jani: No oikeastaan ihan, meille tulee vähän niin kuin, tietysti eniten tulee sieltä koulusta. Ja tietenkin meidän toiminta siis alkaa sieltä esikoulun puolelta jo. Niin just eskariopettajat ja tietysti sitä verkostoa sitten sieltä varhaiskasvatuksen puolelta. Ja sitten opettajilta tulee paljon. Mutta sitten on kuraattoreita, voi tulla suoraan vanhemmilta, voi tulla isovanhemmilta. Ja me itse tietysti sitten myös, kun me pyöritään siellä koulussa, niin me havainnoidaan tilanteita ja mietitään ehkä, ollaan paljon tunneilla mukana, niin sitä kautta me ehkä sitten itsekin lähdetään, että ajatellaan, että tällä henkilöllä tai lapsella voisi olla nyt tämmöistä tuen tarvetta. Ja meillä mahtuisi nyt ryhmään ja kaikki. Ja sitten lähdetään ehkä sitä kautta verkostojen kanssa selvittään. Ja tietysti ne opettajat ja tällein. Että ei meillä ole semmoista yhtä kanavaa, mistä tulee. Sitten on tietysti sosiaalitoimi, jos on asiakkuuksia, niin sieltä kautta voi tulla. Että tosi kirjavasti kyllä on varmaan joka joukkueeseen ehdotettu. Mutta ehkä se koulupuoli on kuitenkin siinä se isoin, kun me siellä nyt ollaan tosi paljon.

Erkka: Tulee näkyvyyttä silloin sillä paikkakunnalla. No, puhuttiin tästä ajasta, niin se on teidän Iceheartsien se varmaan keskeisin juttu, mikä erottaa teidät muista toimijoista. Että tosiaan olette eskarista täysi-ikäisyyteen saakka näitten lasten kanssa tekemisissä. Niin kun lastensuojelussa ja muissa tukipalveluissa usein ihmiset vaihtuu ja se apu on tosi lyhytkestoista, niin onko tämä semmoinen, mistä te olette eniten kiitosta saanut?

Kari-Matti: Joo, on yksi, mistä olemme saaneet kiitosta. Ja se on tässä nyt, itse mä sanon, että mä opin ehkä siinä vasta neljä, viisi vuotta tätä työtä tehdessäni ymmärtämään, että kuinka pitkä aika tämä onkaan loppu viimein. Että siinä tavallaan se arjen kiireinen rytmi vei vaan viikkoja ja kuukausia, vuosia eteenpäin. Mutta sitten ehkä oppi itsekin vähän pysähtyyn ja miettimään, kun näki oman joukkueen poikien, ja sitten mulla on poikkeuksellisesti yksi tyttö joukkueessa, niin näki sitä kasvua. Ja tuli se, sanotaan siinä yläkouluun siirtymävaiheet ja muut, niin kyllä. Ja monet vähän ehkä hämmästeleekin sitä, että siinä nyt ensimmäiset vuodet saattaa mennä siihen, että pysyykö toi, että onko toi Kari-Matti tai onko toi Jani tosiaan tässä tämän yksitoista vuotta vai onko tämä taas joku tämmöinen. Että sillä tavalla kyllä ollaan saatu kiitosta.

Jani: Joo. Ja tietysti just toi aika, että meidän ei tartte saada mitään näkyviä tuloksia vaikka yhden lukuvuoden aikana tai kuukauden aikana. Jos siihen yhteen kysymykseen opettajiinkin, että siellä tietysti on ne opetussuunnitelman mukaiset jutut ja kaikki tämmöinen. Ja tosiaan, kun ihmiset vaihtuu ympäriltä. Niin kyllähän tietysti, missä mekin nyt molemmat ollaan tehty tämä meidän oman ryhmän kasvatustyö, eli Ulvila, aika pieni kaupunki. Niin kyllähän silloin, kun mä aloitin oman ryhmän, niin mun ryhmä oli siis ensimmäinen pääkaupunkiseudun ulkopuolinen. Niin kyllähän mä, tai varmaan myös perheet vähän ajatteli, että no mikäköhän juttu tämä nyt on, että mahtaako se nyt. Ja sitten vaan aika kului ja oltiin mukana. Ja ilot ja surut ja kaikki semmoiset kuljettiin läpi. Että kyllä mä uskon, että se on se meidän yksi juttu, tosi iso.

Erkka: No tämä yksitoista, kaksitoista vuotta, mitä te sitoudutte tähän, niin se on valtavan pitkä aika myös teille. Niin mikä on saanut teidät tähän toimintaan mukaan? Aloitatko sä Jani?

Jani: No kyllä mä ajattelen, että se merkityksellisyys siinä työssä. Ja itse elän ja hengitän vieläkin urheilusta ja olen joukkueurheillut pienestä pitäen. Ja nähnyt, tai ehkä itsekin kokenut omien kokemusten kautta just sen, että kuinka iso apu sillä yhteisöllä on. Ja sillä, että ihmiset on tosiaan yhteisön sisällä ihan erilaisia ja sä saat tulla sinne semmoisena, mimmoinen sä olet. Että se varmaan on. Että on paljon esimerkkejä munkin ryhmästä sillain, että oli koulussa, niin ei käytännössä missään tekemisissä jätkät vaikka osa keskenään. Mutta sitten, kun oltiin peleissä tai jossain ja joku teki maalin, niin yhtä lailla siellä juhlittiin sitä. Että se on, kyllä mä ajattelen, että se on just nimenomaan se merkityksellisyys. Että ajatuksena, että mä lähdin tähän, niin mä pääsen antaan siitä osan takaisin, mitä urheilu ja se ryhmä on antanut mulle. Ja tietenkin sitten koen omaksi vahvuudekseni, silloin koin, tämän liikuntapuolen ja sen työkaluna, että pääsi vähän yhdistään myös semmoisia omia intohimoja. Ehkä se oli se alku, miksi tuli. Mutta totta kai sitten ajatukset on sillä tavalla syventynyt sitten tässä matkan varrella. Kun tämä on vähän semmoinen työ, että jos meillä aloittaa uusia kasvattajia, niin turha mun on kertoa, että näin tämä tulee menemään, koska todennäköisesti hänen kohdallaan se ei just mene sillain [pieni naurahdus].

Erkka: No entäs Kari-Matti?

Kari-Matti: No mulla on itsellä semmoinen, että mulla on itsellä laitostausta tuolta 80-luvun lopusta, ja oikeastaan 90-lukua vielä aika pitkällekin. Ja tietysti siinä on sitten semmoinen, varmaan semmoinen aito auttamisen halu on ehkä se isoin, mikä mulla on ollut se tekijä. Ja halu tehdä lasten ja nuorten kanssa töitä. Tietysti sitten aika äkkiä huomasi, vielä mikä tässä on ollut se mulle kantava voima, niin meidän työyhteisö, se tuki ja muu. Ja sitten Jani oli siinä vieressä lähellä koko ajan, ja näki ja pääsi tutustuun jo ennen aloittamista Janin joukkueeseen, niin vielä vahvisti sitä sitten. Mutta kyllä mulla isoin on ollut se aito halu auttaa.

Erkka: Niin, tämä ei voi olla pelkkä työ, vaan tämä on elämäntapa.

Jani: Se on just näin.

Erkka: Ja siihen varmasti täytyy oman perheenkin sopeutua?

Jani: Joo. Ja hienosti on kyllä sopeutunut, että tarvii antaa siitä kiitosta. Mutta kyllähän siellä välillä on hiljaisia hetkiä ollut, kun oot tullut työpäivän jälkeen ja mennyt vähän kaikki ei niin sanotusti, miten on suunnitellut. Ja tietysti, meillä käy ihan kotona, näitä meidän ryhmän lapsia on käynyt. Vanhempiakin kahvilla ja kaikkea. Että se on, sillä tavalla se perhe siihen tietysti tulee myös mukaan. Ja ehkä toi elämäntapa just, että totta kai me ollaan myös se työpaikka, että ei kukaan ehkä liikaakaan ajattele sillein, että nyt mun pitää olla ihan koko ajan ja mulla ei ole lomaa. Ja meillä on ihan siis normaalit lomat ja työaikakirjaukset ja kaikki. Mutta just ehkä, että me kasvetaan siihen Icehearts-kasvattajaksi. Ja siitä kasvaa vähän semmoinen elämäntavallinen juttu. Että kyllähän mä nyt valehtelen, jos mä sanoisin, että tätä pystyisi tekeen välttämättä, pystyisi edes tekeen sillain kellokorttimaisesti ja ajatukset sen jälkeen narikkaan. Ihmissuhdetyö ei ole ikän semmoista kyllä.

Kari-Matti: Joo ei. Ja meilläkin on ollut semmoinen, että mun vanhempi poika on ollut oikeastaan koko mun uran tässä mukana joukkueen toiminnassa, mun joukkueessa. Ja nyt on sitten nuorempikin käynyt vielä pelaileen jalkapalloa mun toisen kollegan joukkueen kanssa, missä on hänen ikäisiään poikia sitten. Että sillain tämä on kyllä lähellä meidän perhettä. Ja tosiaan varsinkin nyt, kun mun pojan joukkueen pojat on kasvanut, niin sanotaan että painottuu vielä jopa ilta-aikaan ne tervehtimiset. Että kun ammattikoulut loppuu kello 15-16, niin se menee sitten iltaan. Niin kyllä ne saattaa sitten kysyä, että ootko kotona, että voiko poiketa. Mä sanon, totta voi.

Erkka: Nämä varmaan jatkuu jonkin verran nämä ihmissuhteet sitten vielä sen jälkeenkin, kun se täysi-ikäisyys tulee täyteen ja joukkue lakkaa?

Jani: No joo, mä ajattelen, että eihän se ikän se suhde, mitä on luotu, niin sillä tavalla lopu. Ja tässä nyt 2019 ”loppui” mun joukkueeni. Joidenkin kanssa ollaan enemmän tekemisissä, joidenkin kanssa vähemmän. Että on joitain kenen kanssa en ole vaikka nyt vuoteen soitellut. Mutta sitten on tullut semmoisiakin, että ei ole vaikka vuoteen oltu yhteydessä, mutta sitten onkin tullut joku haaste, tai ei välttämättä edes haaste, mutta haluttu jakaa jotain kivaa juttua. Niin sitten se vähän niin kuin, vähän kun puhutaan sillain, että kaverukset, että jos on hyvä suhde, niin vaikka ei oltaisi vuoteen nähty, niin se juttu jatkuu siitä samasta. Niin ehkä koen vähän semmoista. Että en usko, että se ikän tulee loppumaan siis mitenkään. Että mulla on piirtynyt syvälle sydämeen heidät. Ja toivottavasti sitten taas toisinpäin tietysti.

Erkka: Se on hienoa. Mites sitten toimitaan, kun joku ei enää haluakaan urheilla tai liikkua siinä porukassa? Miten te silloin jatkatte siitä?

Kari-Matti: No me ei missään nimessä käännetä selkää eikä muuta. Että kyllähän meillä on sitten monia eri työmalleja, mitä voidaan tehdä. Yksilötyötä jatketaan silti, ehkä verkostotyötä, muuta. Että se, niin kuin Jani on jo tuossa sanonutkin, että se urheilu on tavallaan, ja se joukkueen toiminta, on yksi työväline. Me käydään leireillä ja pystytään tosiaan tekeen täysin yksilöityä työtä niin, että jos ei vaikka alkuunkaan viihdy siinä ryhmässä, niin voidaan... Että eihän me anneta semmoista painetta lapselle, että nyt sun pitää käydä viisi päivää viikossa meidän kanssa, kun näin on sovittu. Vaan yksilöidysti tehdään aina näitä. Ja munkin joukkueessa on tosiaan jo semmoisia, että eivät koe enää tarvitsevansa tavallaan jeesiä ja osaavat sen hienosti jo suoraan sanoittaakin. Mutta kyllä mä silti soittelen ja pidän yhteyttä ja kysyn kuulumisia ja muuta. Ei meidän side silti katkea tavallaan.

Erkka: Näin henkilökohtaisesti itsekin juniorivalmentajana, niin näen kyllä, että tämä on tosi hyvä tämä joukkueena toimiminen. Liittyy se sitten urheiluun tai mihin tahansa, niin monille tämmöisille, kenellä voi olla haasteita siinä asiassa.

Jani: Kyllä. Ja mitä Kapu just tuossa sanoi, että näitä kaikkia pienryhmä-, että nyt just sai pari päivää sitten kuvaa, että Porissa puoltoista vuotta sitten aloittanut tyttöryhmä, niin he on esimerkiksi kesälomalla pessyt opettajien mattoja. Ja siitä saanut vähän rahaa Hesburger-reissua varten. Että ei ne, että meillä on tosi, ei meitä ketään pakota, että nyt teidän on pakko liikkua. Tai meidän toiminnanjohtaja ei määrää ylhäältä, että nyt. Että pyritään tietenkin, että viikossa on niitä tapahtumia, missä on koko ryhmä. Ja jos puhutaan tästä harrastamattomuudesta nyt, mitä varsinkin puhutaan paljon lasten ja nuorten osalta, niin totta kai me yritetään liikuttaa. Mutta se liikunta voi olla vaikka sitten se, jonkun ryhmän kohdalla se voi olla sitä kaupunkisotaa siellä salissa tai pyöräretki. Tai aika moni ryhmä käy tosi sillain tasaisin väliajoin uimassa ja kaikkea semmoista. Että osalle lapsista tämä meidän liikunta, joka voi olla vaikka sitä uintia tai kiipeilyä tai jotain, niin se voi olla ainoa liikunta, mitä heillä on. Ja ilman meitä tai meidän kasvattajia, tätä mahdollisuutta, niin ei välttämättä liikkuisi sitten sitäkään. Että paljon on sillain ajat muuttunut, että semmoiset ennen niin normaalit asiat, niin voi tällä hetkellä olla jo ihan urheilusuorituksia osalle lapsista ja nuorista.

Kari-Matti: Ja ainakin tässä on nähnyt hyvin läheltä sitä, että tosiaan, kun joku ei halua pelata tai osallistua vaikka siellä koulun liikuntatunnilla, niin meillä on tosiaan aika matala se kynnys osallistua. Ja sitten kun ne muut joukkueen jäsenet siinä tulee tutuksi pikkuhiljaa, niin se on, tavallaan pyritään madaltamaan sitä kynnystä, että meillä ei tarvitse olla huippupelaaja mahtuakseen ja kaikki hyväksyy sen joukkueessa. Että se on ehkä semmoinen hieno asia, mitä tässä on omalla uralla nähnyt oman joukkueen poikien kohdalla. Että siellä on tosiaan ne, ketkä ei välttämättä muuten halua liikkua, niin ovat osallistuneet salibandysarjaan ihan normaalisti siinä missä muutkin. Ja sitten ne, ketä on ollut taitavampia tai lahjakkaampia urheilijoita, niin en ole kuullut, että kesken pelin olisi tullut moittimista tai muuta, vaan enemmänkin sitä yhdessä kannustamista. Ja semmoinen yhteen kasvaminen on ehkä niiden se ryhmätoiminnan semmoinen keskeinen tekijä.

Jani: Ja jos meillä on lahjakkaita urheilijoita ja tämmöisiä, että tarttee enemmän haasteita ja haluaa nimenomaan kilpailla, niin sittenhän me ohjataan heitä sitten sillain erikoisseuroihin. Että meilläkin nyt molemmilla on siitä kokemusta, että meidän ryhmästä on ainakin käynyt hetken aikaa testaamassa ja pelaamassa erikoisseurassa sitten.

Erkka: No Satakunnassa Icehearts toimii tällä hetkellä Porissa ja Ulvilassa, eikö vaan?

Jani: Juu.

Erkka: Montako ryhmää teillä tällä hetkellä täällä on?

Jani: Meillä on... Meillä on viisi. Joo, tarvi oikein [naurahtaa] laskea. Joo. Eli tuolla Kaarisillan koulussa, kun meillä on aina joku pääkoulu. Että ehkä Pohjois-Pori, siinä alueella. Mutta meillä on aina yksi pääkoulu, missä me sitten järjestetään sitä meidän iltapäivätoimintaa ja tämmöistä. Siellä on tyttö- ja poikaryhmä. Sitten on Meri-Porissa yksi ryhmä. Ja sitten tuossa Myötätuulen koulussa. Eli neljähän se sitten tekee.

Juha-Matti: Joo.

Jani: Joo, kyllä. Neljä on Porissa. Niin ja Ulvilassa on sitten kaksi.

Erkka: Onko toiveissa saada laajennettua vielä tätä toimintaa? Löytyykö kasvattajia? Tämä on aika pitkä sitoutuminen kuitenkin.

Jani: No uskon, että löydetään kasvattajia. Ja toiveissa on, että totta kai halutaan saada lapsia enemmän tämän meidän tuen alle. Ja varmaan uskotaan myös siihen, että tarve on. Ja kaupungin kanssa ollaan neuvotteluita käyty ja jonkunnäköistä pientä suunnitelmaa myös siitä. Mutta mä en sitä pysty enkä osakaan ehkä sitten sen tarkempaa avata. Mutta toivotaan parasta.

Erkka: Joutuuko päättäjien suuntaan lobbaamaan vielä paljon? Onko siellä tietoa tarpeeksi?

Jani: No eihän sitä varmaan ikän liikaa ainakaan ole. Että mitä just tuossa sanoinkin, niin eilen olen tosiaan ollut itse tuolla vapaa-ajan lautakunnan kokouksessa sitten vähän kertomassa meidän toiminnasta kutsuttuna. Ja tämmöistä. Että kyllä meidät nyt kuitenkin aika hyvin tiedetään ja sillain. Ja kaikki tietysti sitten tämmöinenkin auttaa, että me päästään kertomaan meidän toiminnasta ja ihmiset kuulee sitä kautta lisää. Mutta joo, ei sitä liikaa sitä tietoa ehkä ole kuitenkaan. Ja varsinkin, että sen huomaa ihan Porissakin, niin jos aloitetaan uudella alueella toiminta, niin ei siellä välttämättä opettajat tiedä. Eikä sillain, että ei tarvitsekaan tietää, että ei sillain ole. Mutta mielellään kerrotaan meidän toiminnasta eri paikoissa sitten ja sitä kautta, että tulisi tietoisuutta myös siitä. Ja meillä on kuitenkin sitten ihan vaikuttavaa dataa, mitä me kerätään tällä hetkellä. Että me ei vaan kirjoiteta kauniita lauseita, vaan kasvattajat tekee ihan semmoisella arviointityökalulla, ja muuten sitten meidän työtä seurataan. Että sitä, mitä nykypäivä sitten tietenkin vaatii myös rahoittajien puolelta.

Erkka: No kun meillä on teemana tämä vaikuttaminen, niin koetteko te itse olevanne vaikuttajia tässä työssä?

Kari-Matti: Jaa-a. Kyllä mä varmaan sillä tavalla, jos ajattelee vaikuttamista, niin kyllä me aika moneen ihmiseen vaikutetaan. Jos mä nyt lasken, että mulla on se reilu parikymmentä nuorta, ja sitten siitä kun laskee vielä perheet ja vähän isovanhemmat ja verkoston ja muita, niin kyllä me varmaan sillä tavalla ollaan. Ja toki me pyritään sitä, sillä tavalla vaikuttaan, että myös sitä meidän viestiä tuomaan tietoisuuteen, että mitä me tehdään. Ja sitten sitä kautta myöskin vähän levittämään sitä meidän sanomaa ympärillemme. Niin sillä tavalla varmasti ollaan vaikuttajia.

Jani: Niin. Ja sitten mä ajattelen, että toi mikä aika usein meiltä aina unohtuu, että mehän ollaan siellä koulussa. Me nähdään siellä paljon, me tunnetaan, kun meidän joukkueeseen yleensä kerätään, siis yleensä, niin suurin piirtein kaksi ikäluokkaa aina yhdessä ryhmässä. Niin kyllähän me sitten taas nämä kaksi ikäluokkaa, niin melkein se koko oppilasmäärä sieltä [pieni naurahdus] koulultakin tunnetaan. Ja me kuljetaan tietysti siellä logot päällä ja meitä on kohtuu helppo kuitenkin lähestyä ja kaikkea. Että me sitten kuullaan paljon kaikkea ehkä semmoista, että sitäkin kautta se meidän vaikuttaminen menee myös sinne samanikäisten nuorten keskuuteen sillä tavalla. Ja jos me kuullaan jotain huolta vaikkei olisi meidän ryhmässä, niin ehkä sitten viedään kuitenkin sitä viestiä eteenpäin, että saataisiin sitten jotain jeesiä siihen hommaan. Ja tietenkin sitten ihan, että jos tuommoista vaikuttamista sillain yhteiskunnallisesti, niin melkein kolme miljoonaa on säästö, mikä on, meidän työstä on vaikea sitä laskea, että mikä lie olisi. Mutta yksi tutkimus kun on tehty, niin melkein kolme miljoonaa oli säästö sen kahdentoista vuoden aikana sen yhden ryhmän kohdalla. Että vaikuttamista on monenlaista. Mutta me tietenkin pyritään vaikuttamaan niihin meidän ryhmän lapsiin ja heidän tulevaisuuteen ja niihin perheisiin. Ja me ei olla mitään ihmemiehiä tai -naisia, että meidän ehkä semmoinen laatukriteeri on se, että me pidetään se, mitä me luvataan.

Erkka: Ja noinhan se toimii, että yksilöihin vaikuttamalla, niin vaikutattekin loppujen lopuksi hyvin isoon...

Jani: Kyllä.

Erkka: ...joukkoon ihmisiä. Ja varmaan niissä yksilöissä parhaiten näkee sen vaikuttamisensa, että miten kasvutarinat etenee?

Jani: Joo. Se on ihan totta. Ja kyllähän niitä kasvutarinoita tosi paljon on. Että semmoisia just ehkä, tuo koulupuoli, että meilläkin molemmista ryhmistä, niin kaikki on saanut peruskoulun päättötodistuksen. Ja siellä ollaan sitten osalla toimittu vähän kotiopettajana. Tai ei kotiopettajana, mutta opettaja on antanut läksyt ja tehty ne. Ja haettu viikon päästä uudet ja hoidettu kuntoon. Ja kaikki tämmöinen. Että on ja paljon, munkin ryhmässä nyt neljällä tai viidellä on jo omia lapsia. Niin tietysti sitä kasvutarinaa on hieno nähdä, että kuinka... Että on ehkä jotain siitä omastakin panoksesta sitten jäänyt siihen heidän vanhemmuuteensa. Ja kaikkia semmoisia. Yksittäisiä tarinoita on miljoona.

Kari-Matti: Kyllä joo. Mäkin tuossa nyt kesälomilta, kun palailin töihin, niin odottelin semmoisen kuukaudenpäivät ja sitten mä rupesin listaamaan vähän, haastattelemaan poikia, että mitä kuuluu ja missä mennään ja niin poispäin. Ja sitten mä havaitsin, että noin puolet mun joukkueesta asuu jo omillaan. Ja siellä on semmoisia hienoja juttuja. Että siellä 16-vuotiaita jo asuu omillaan, muuttaneet lähelle omaa ammattioppilaitosta ja muuta. Ja tässä kohtaa, kun miettii, että siellä ykkös-kakkosluokalla, niin on kannettu sylissä ja kuskattu niitä koulukirjoja ja pyyhitty nenänpieltä ja muuta. Ja nyt pääset sitten poikien tykö kahville tuohon heidän omaan kotiinsa ja semmoisia. Niin kyllä se vähän mieltäkin herkistää.

Erkka: Onko noi sitten semmoisia, millä pääsee niistä raskaista jutuista yli? Kun semmoisiakin varmasti on.

Jani: No joo, [pieni naurahdus] on niitäkin. Mutta kyllähän ne tietenkin, että se on aika pieni onnistuminen, jos miettii tuommoista, jos mä kelaan nyt taaksepäin just jotain päiviä, että jos siinä loppupäässä tulee semmoinen onnistuminen, niin sillä kuitenkin pyyhkiytyy sitten se huono päivä siitä alta pois. Että kyllä niitä. Ja sitten se on tosi vaikea kaikkien kasvattajienkin muistaa, mikä on inhimillistä, mutta tällain itse, kun miettii, että se aika. Että eihän me voi, me voidaan nyt vaikuttaa tähän hetkeen. Ja meillä ei ole semmoinen kiire ja me ollaan luvattu, että me tässä ollaan ellei mitään inhimillistä tapahdu. Ja sen, jos pystyisi sitä koko ajan miettiin, että meillä on tosi paljon aikaa ja tässä ei ole kiire sillain mihinkään. Mutta eihän sitä silloin pysty.

Erkka: Saatteko te paljon palautetta kotoa vanhemmilta? Tai näiltä lapsilta ihan itseltään?

Kari-Matti: Saadaan. Ja se on, mä olen paljon tehnyt perhetyötä ja esittänyt aina toiveen perheelle, että oli mitä tahansa, niin olkaa avoimia, että silloin päästään heti juurisyihin ja muihin kiinni. Ja yhdessä kun toimitaan, niin silloin sitä palautetta pitää tulla sekä että. Hyvää ja jos on jotakin, mitä näkee. Ja meillä tuotetaan semmoinen vanhempien kyselykin vuosittain valtakunnallisesti. Se on tämmöinen, mihin pystyt anonyymina kirjoittamaan sitten. Niin se on meille kasvattajille äärimmäisen tärkeä data saada tietää, missä me meidän työn keskiössä mennään.

Jani: Niin ja mä ajattelen, että se on varmaan, no semmoisia vuolaita kiitoksia ja kukkapuskia nyt ei noilta jätkiltäkään [naurahduksia] tule. Mutta just semmoiset, ne on ne pienet jutut, mitä sä siellä huomaat. Että tulee semmoisia, että huomaa, että se meidän suhde on vahva. Ja semmoisia pieniä arjen juttuja ehkä, mitä on just tullut. Ja tietysti sitten osalta perheistä tulee ihan suoraakin. Ja yksikin semmoinen esimerkki palautteesta, muistan, tultiin jostain Turusta pimeänä syksyn iltana salibandyturnauksesta pikkubussilla ja oltiin hävitty kaikki pelit. Niin sitten yksi poika rupesi takapenkillä vähän niin kuin itkemään. Ja sitten mä kysyin, että no mikä nyt, että kun ei nyt peli enää varmaan harmita. Koska mua ne harmitti aina tosi kauan kilpailu-urheilutaustalla, mutta jätkät unohti sitten minuutin päästä, mikä on hieno juttu. Niin sitten se vaan sanoi, että kun hän on niin onnellinen, että sä et huuda sillain, kun noitten muitten joukkueitten valmentajat. Niin sitten se oli mulle, että okei, että vähän niin kuin taputin, että jatka sitten Jani samanlailla, että älä huuda [pieni naurahdus] muuta kuin onnistumisista. Mutta sitten kun onnistuttiin, niin sitten kyllä eletään mukana. Että muistan siellä, eka peli kun voitettiin, niin juoksin jätkien kanssa kentällä ja tuulettelin. Ja hyvä etten ottanut paitaa pois päältä ja heitellyt sitä [naurahtaa]. Että semmoinen, elämänmakuista toimintaa.

Kari-Matti: Niin ja tässä ei ole montaa päivää aikaa, kun siivoilin työpöytäni laatikoita, niin sieltä löytyi vielä ala-asteella, mitä pojat oli piirtänyt mulle kortteja. Ja tämmöisiä muistoja. Ja sitten kuitenkin meidän työssä tulee nimenomaan niitä hetkiä, että sulla on haasteita siinä sen saman lapsen kanssa ja sitten seuraavana päivänä, niin siellä on sulle kirjoitettu parhaimmillaan jopa isäinpäiväkortti. Että on koettu niin läheiseksi se suhde joidenkin kanssa. Tai muuta vastaavaa. Ja kyllä siitä on ehkä nyt, kun munkin joukkueen pojat on kasvanut, niin nyt juuri kun heille laitoin ihan tämmöisen rehellisen, että tarvitko sä tällä hetkellä tukea kouluun tai muuten, että onko kaikki asiat mallillaan ja muuta, että mihin tarviit jeesii. Niin kyllä yksi poika vastasi aika hienosti, että sä olet jo niin monta vuotta Kapu jeesinyt, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Että jos sä tarviit jotain, niin soita.

Erkka: No niin, toimii toiseen suuntaankin sitten.

Jani: Nämä on ehkä niitä pieniä, mitä mä kuvasin. Sillain pieniä, mutta tosi isoja. Ja ei me sitten haetakaan niitä mainitsemiani kukkapuskia tai mitään muutakaan, että kyllä me saadaan sitten tästä se paras palaute.

Erkka: Jos joku rehellisesti avautuu, niin se on varmaan jo aika iso merkki.

Jani: Kyllä.

Erkka: Niin sä Kari-Matti sanoit omasta taustastasi, että sulla on vähän rankemman puoleinen tausta. Niin hyödynnätkö sä sitä paljon näitten poikien kanssa kertomalla siitä? Auttaako se heidän suhtautumisessaan sinuun?

Kari-Matti: Sitä pitäisi varmaan kysyä pojilta näin jälkikäteen. Mutta olen totta kai kertonut pojille avoimesti. Ja varsinkin semmoiseen kohtaan, että jos on alkanut viehtymys tuleen johonkin näpistelyyn tai muuhun. Tai on alkanut jossain kohtaa vanhempana päihteet kiinnostamaan, mikä on aivan luonnollista ja muuta. Niin totta kai olen kertonut. Ja olen myöskin vanhemmille sanonut. Ja mä luulen, että mä olen ehkä sitä semmoisessa tietynlaisessa työssäni, siinä kohtaamisessa, että mä en ole tavallaan pelännyt kohdata ketään. Niin se on ehkä semmoinen. Ottanut rohkeasti asioita puheeksi ja aina vanonnut semmoisen avoimen keskustelun ja rehellisyyden nimiin poikien kanssa. Että sillä on menty eteenpäin. Ja se on varmaan se, mikä mun taustasta heijastuu sitten työhön.

Erkka: Niin, lapset voi herkästi ajatella, että ei toi ymmärrä. Mutta tuolla taustalla todennäköisesti sitä ajatusta ei niin herkästi tule?

Kari-Matti: Joo ja kyllä tuossa sillain kun Jani sanoikin, niin aika monessa koulun pienryhmässä tässä on ollut töissä, ja sieltä on jäänyt semmoisia nuoria, kenellä sitten on lähtenyt oikein isollakin kädellä elämä rullaamaan. Niin ei tässä nyt sitten ole, viime puhelusta taitaa olla nyt sitten semmoinen parisen kuukautta. Niin ei miltään osin mun joukkueen poika, mutta sai sitten vankeustuomion ja joutui elämänsä ensimmäinen kerran vankilaan. Niin hän soitti sieltä mulle ja kysyi neuvoa, että miten hän täällä pärjää, että ei hänellä ole oikein mitään muita numeroita puhelimessa enää jäljellä. Että se on ehkä sitten sitä vaikuttavuutta sekin.

Jani: Just.

Erkka: On joku keneen tukeutua sitten hankalassakin hetkessä. Teidän työ on niin monipuolista, niin onko teillä jotenkin semmoinen, kuitenkin sellainen tavanomainen työpäivä? Että mistä se koostuu?

Jani: Joo, no siis kyllähän meillä semmoinen struktuuri, mikä tietenkin on myös sitten tärkeä näitten lasten kannalta, että jos on jotain erityistarpeita tai tämmöisiä haasteita. Niin ensimmäiset, no oikeastaan tämä koulutyö on semmoinen, mikä aika lailla suht samalla menee sen ihan ensimmäiset yhdeksän vuotta eli peruskouluajan. Eli me ollaan aamupäivät siellä koululla. Ja sitten mitä isommaksi kasvetaan, niin ehkä sitten vähän myöhempäänkin siellä koulupäivissä mukana. Ja pari ensimmäistä vuotta sitten on semmoista selkeetä iltapäivätoimintaa, eli voi nyt vähän verrata koulun iltikseen, mikä on siis meidän omaa ryhmätoimintaa sitten. Mutta me pystytään sitten poistuun koulun alueelta paljon kaikille retkille ja kaikkea tämmöistä. Sitten siellä iltapäivätoiminnassa pyritään tietysti ulkoileen, tehdään läksyjä, syödään välipalaa. Sitten mahdollisesti siitä kokeillaan erilaisia liikuntalajeja tai käydään metsäretkillä tai mitä vaan. Ja sitten se siitä vähän muuttuu ehkä siihen, että on pari kertaa viikossa joku salivuoro, missä sitten tehdään... Mihin se ryhmä sitten on, mahdollisesti johonkin lajiin tai monipuoliseen juttuun, valinnut. Ja sitten myös ehkä siinä kohtaa muokkautuu, kun se iltistoiminta loppuu, niin ainakin varmasti osalla ja valtaosalla ryhmistä sillain, että sitten sen parin yhteisen toiminnan lisäksi, niin sitten meillä on just mahdollisuus tähän pienryhmätoimintaan ja yksilötyöhön ja kaikkea. Että mitä vanhemmaksi sitten meidän lapset näissä meidän ryhmissä, tai tulevat sitten nuoriksi, kasvaa, niin sitten se ehkä enemmän muokkautuu. Ja varsinkin nyt tuossa vaiheessa, missä Kapukin on, että sitten ollaan toisella asteella, niin sitten se ehkä menee enemmän semmoiseen ammatillisen tukihenkilötoiminnan ja yksilötyön ja tämmöisen, enemmän siihen suuntaan. Että kyllä ensimmäiset vuodet on hyvinkin selkeitä.

Kari-Matti: Niin ja ehkä nämä loppu-, tässä tavallaan inhottaa sanoa loppuvaiheessa, mutta tämän työprosessin loppuvaihetta kun menee, niin enemmän se on tosiaan rinnalla kulkemista ja siihen oikeaan aikuisuuteen poikien ja tyttöjen valmistamista. Käydään läpi, että siellä on varmasti tietotaitoa asuntoasioissa, opiskeluasioissa. Armeija tulee vastaan, koetko selviytyväsi armeijassa, ja vähän tämmöisiä juttuja. Niin sillä tavalla työ muuttuu aika radikaalisti.

Erkka: Te puhuitte, että teette esimerkiksi retkiä ja muuta. Niin kuinka paljon nämä pojat ja tytöt saa itse vaikuttaa siihen ohjelman sisältöön?

Jani: No kyllähän me lapsilähtöisesti yritetään tätä toimintaa tehdä. Mutta totta kai, että ei me ihan jokaiseen pystytä vastaamaan, mitä toiveita tulee. Mutta kyllä me myös sitten ajatellaan sillain, että totta kai me pystytään myös lapsia sitten vähän ohjaamaan. Että se ulkoilu esimerkiksi ja retket ja tämmöiset, niin koetaan, että se kyllä on ihan tosi hyvä juttu. Ja tämmöinen. Mutta kyllähän sieltä nyt toiveita kuunnellaan. Ja yleensä nekin toiveet, niin ei ne mitään, että joka kerta aina toivotaan Linnanmäelle, että aika semmoisia pieniä juttuja nekin sitten on. Että joku haluaisi kalastamaan, joku haluaa jotain toista.

Kari-Matti: Niin ja aika paljon kuitenkin ne on, kasvattajat suunnittelee niitä niin, että siellä on tosiaan vuoden sisälle mahtuu se metsäretki tai mahtuu tämmöinen puhtaasti urheilutyyppinen retki, että saatetaan mennä johonkin urheiluopistolle ja majoittaudutaan yhdessä siinä ja harrastetaan yhdessä. Ja sekin sisältää sitten siellä sitä luonnossa liikkumista. Tämmöinen hirveän monipuolinen. Että siinä on kuitenkin se vuosi aikaa ja noin kaksi isompaa leiriä pyritään vuodessa tekemään.

Erkka: No lopuksi voitaisiin vähän pohtia, että mikä on teidän mielestä tärkein anti näille lapsille ja nuorille, minkä Icehearts heille voi opettaa? Tai tärkeimmät, jos on vaikea valita yhtä.

Jani: No mä jollakin tavalla ajattelen sen, että mistä meidän lähtökohdat onkin, että jokainen on arvokas. Että jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella on mahdollisuus. Ja että jokainen pitää myös itsestään. Ja ehkä just noita kasvutarinoita, että mitä on, niin sitten siellä kuitenkin on tapahtunutkin just niitä asioita, mitä ehkä ei ole sitten minä eikä hekään itse... Enkä tarkoita, että me ollaan ainoita vaikuttajia [pieni naurahdus] siinä kohtaa oltu, mutta ehkä iso osa siihen. Semmoiset. Kyllä mä pidän sen, että jokainen arvostaisi itseään ja kokisi, että kuuluu johonkin, mihin tämä ehkä meidän toimintakin... Että jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee sen tunteen, että mä kuulun johonkin.

Kari-Matti: Niin varmaan semmoinen, vähän tuohon Janiin peilaten, niin semmoinen itsestään välittäminen ja halu siitä omasta elämästä tehdä sellainen kuin siitä itse haluaa. Että on riittävän vahva sitten tämän polun jälkeen semmoiseen. Ja pystyy antaan sitä, mitä mä toivon, että mä olen antanut oman joukkueeni pojille semmoista läsnäoloa ja välittämistä, niin pystyisi sitä perinnettä sitten jatkaan omien lasten kanssa ja läheistensä ja muidenkin ihmisten siinä ympärillä, elämän ympärillä. Niin varmaan semmoinen.

Erkka: Miten te rohkaisisitte semmoisia perheitä, jotka miettii avun hakemista, mutta pelkää mitä kaikkea siitä voisi seurata?

Kari-Matti: No mä rohkaisin kyllä hakemaan sitä apua. Että sitä on kuitenkin niin monimuotoisesti nykyään saatavilla ja se ei aina tarkoita mitään sijoitusta tai lastensuojelun edes mukaantuloa. Että avun keinoja on niin moninaisia. Ja ehkä semmoinen vinkki vanhemmille, että kyllä tänä päivänä sitä nettiäkin tutkimalla, niin sieltä löytyy jo aika, että hei tuossa voisi ollakin mulle apu, ja avoimesti kysymällä. Niin sitten, kyllä se kuitenkin, jos lapsella on haasteita, niin me aikuiset ollaan se, kenen vastuulle kuuluu sitten hoitaa ne haasteet. Niin silloin kyllä sitä apua pitää pyytää, jos sitä tarvitsee.

Jani: Niin ja mä ajattelen, että kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Että sehän tässä on, että mitä Kapu sanoi, että on paljon väyliä, ja on erilaisia väyliä ja kaikkia. Että siellä on kuitenkin ammattilaisia auttamassa. Ja sitten on aina tietyissä kohdissa hyvä miettiä, että mikä on pahinta, mitä tästä voi seurata. Ja mikä olisi sitten taas parasta, mitä tästä voisi seurata. [vauhdikasta musiikkia alkaa soimaan taustalla] Niin ehkä jos semmoisia puntaroi, niin varmaan se sinne hyvän puolelle sitten siinä kohtaa kääntyy, jos sitä apua saadaan.

Erkka: Kiitos kun pääsitte tulemaan. Ja jatkakaa hyvää työtä.

Jani: Kiitos. Oli kiva olla.

Kari-Matti: Kiitos.

Miesääni: Kuuntelit juuri Porin kirjaston Kuinka minusta tuli vaikuttaja -podcastia. Jos pidit kuulemastasi, tykkää, jaa, laita seurantaan ja kommentoi. Anna meille myös palautetta. Kerro, mitä pidit tai mistä aiheesta sinä haluaisit kuulla tulevaisuudessa.

[musiikki vaimenee]